Hiivintäjahti on alkukaudesta olennaisesti rajatumpaa kuin talven tultua. Lehtimetsä on vielä syyskuussa liki läpinäkymätöntä. Puuttomissa ja vähäpuisissa maastonosissa lainehtii vankka ruohovartisten meri, joka tekee liikkumisesta hidasta, äänekästä ja näkyvää, ja havainnoinnista vaikeaa. Aina välillä horsmikossa liikahtaa, mutta näköhavaintoon saati ampumatilanteeseen nämä liikahdukset eivät juuri koskaan etene. No, yritetään silti.
Olen kairannut maastoja jo hyvän tovin. Ehkä tuntia aikaisemmin tuli tilanne rusakon kanssa. Pienehkö, pyöreähkö pupu lähti niittymakuulta matalakiitoa ja katosi kumpareen taakse ennen kuin ehdin laittaa nuolta matkaan.
Päätän tehdä vielä kiepin jokivarressa. Menen vettä kohti erään majamaiseksi laajentuneen tuomiston läpi. Liekö kovin fiksua sekään rymistelevä liukastelu. No, ainakin majatuomisto varmistui tyhjäksi. Jatkan alajuoksun suuntaan keskirinteessä.
Niittykumpareen takana kasvusto madaltuu. Katseeni kiinnittyy ylärinteessä tummanharmaassa kivenkolossa ränsistyneen seljan alla olevaan ruskeaan palleroon: fasaanikana makuulla! Yleensä niin näkymätön ruskeankirjava lymykki erottuu tummanharmaasta taustasta ja silmä osuu silmään.
Matkaa on noin seitsemän metriä. Kana on edelleen makuulla ja luottaa liikkumattomuuteen. Tilanne on äärimmäisen herkullinen, jos myös äärimmäisen helppo mokata. Napsautan teräsbluntin jänteelle, vedän ja laukaisen. Bluntti lentää hirveää kyytiä ja iskeytyy lintuun, joka räjähtää hetkeksi höyhenpalloksi ja kierähtää sitten alas lokosestaan.
Kana värisee nuolen jäljiltä, kun poimin linnun maasta ja kieräytän päästä pitäen ilmassa ympäri niskat katkaistakseni. Bluntin tuhoava läpäisy keskirintakehässä ulottui torson läpi. Pitkän kairaamisen päättänyt nopea onnistuminen alkaa kutkutella oikeastaan vasta kotimatkalla. Hemmetin hieno homma, miten murkina tulee metsästä!
