Kauden loppu oli käsillä, jousirusakko tälle kaudenpuoliskolle saamatta. Olin kulkenut ankarasti metsällä kuluneet kaksi viikkoa, tilanteita kokien ja nuolia ampuen mutta saalista korjaamatta. Pientä painetta ohimoilla lähdin jälleen yön selkään asiain tilaa korjaamaan.
Alkuvuoden mahtihanget kärsivät verenhukkaa föhn-tuulien saattelemana. Pakkas-suojavaihtelun kovettamat hangenjämät olivat liian kovaäänisiä kuljettaviksi: kuin lankkua sahaisi. Lumien katoaminen etelärinteistä ja muista päivänpaisteisilta paikoilta antoi kuitenkin mahdollisuuksia.
Luovin maastossa pälvilinjojen johdattelemana ja hain ammuttavaa. Ehkä tuntia myöhemmin etenin erään metsälakisen mäen lakoheinikkoista alalaitaa. Ylärinteestä, talvehtineen heinän keskeltä silmäkulmaan tarttui jotain. Vähän heinikkoa vaaleampi mötikkä. Sen täytyi olla rusakko.
Pään eli katseen kääntäminen riistaa kohti on myrkkyä: sen voimasta pupu ponnahtaa pakoon, ennen kuin jousella ehtii tehdä mitään. Kamppailin pitääkseni katseeni kurissa, käänsin silmiä minkä voin ja jatkoin makuuksen ohi, suuntaa tai vauhtia muuttamatta. Sitten seisahduin, käänsin rintaman ja kohotin jousen yhdellä katkeamattomalla liikkeellä. Jänis heilautti korvansa pystyyn, muttei vielä liikkunut.
Rusakkoon oli matkaa, mutta se ei tuntunut olevan kaukana. Mentaalikone laski korot ja kallistukset kohdilleen, luottonuolen perä eteni tähtäävän silmän alle, nuolen keulan linja rusakon rintakehään pysyi järkähtämättä. Laaki lähti, ja tuntui heti osumalta.
Rinteestä kuului pyöreä tussahdus, varma merkki. Rusakko singahti liikkeelle ja katosi ylempänä mäen laella olevaan mustaan metsään. Ehdin nähdä sulitusta sen kyljessä.
Ei riitä, että välttää harppomasta osuman saaneen eläimen perään. Olen käytännössä oppinut, ettei saa edes ojentua pakenijaa kohti. Sekin riittää villieläimelle merkiksi siitä että tuo meinaa jahdata, laitetaanpa hanaa. Niinpä laskin jousen jälkitähtäyksestä, muuten liikahtamatta.
Seurasi pakollinen 20 minuutin varoaika. Tuttua odottavaa kuplintaa ja visiointia, mutta myös ajan käymistä pitkäksi. Nousin sitten pälvirinnettä ylös. Ampumamatka oli näköjään 18 metriä, juuri se, jolta enimmäkseen taoin jäniksenkuvaa syksyn treeneissä.
Pupun lähdöllä ei ollut osuman merkkejä, mutta vähän etäämpää tiiviillä hangella oli karvatuppo, sitten toinen ja kolmas. Kasvavat veriroiskot lupasivat tilipäivää. Noin 50 metriä tiheää metsälakea edettyäni tantereella puiden välissä odotti valkoinen maha pystyssä lojuva peltojänis. Yess!
Osuma oli rintakehän takapuoliskossa, korkeudessa keskilinjalla. Vähän oikealla ja ylhäällä tähtäyspisteeseen nähden, mutta erittäin tappavalla alueella. Pupun alle oli kertynyt mojova verikiekko.
Missä nuoli? Se oli irronnut pupusta pakolaukan loppumetreillä. Nuolen varsi oli karvaisen veren peitossa. Sujautin nuolen viineeni ja menin pakkaamaan viime tingan erää. Rusakon paino repussa tuntui perin juurin hyvältä. Niillä fiiliksillä sivakoidaan edelleen, päätöspäivää kohti.
