Jousen kouliminen ja väsyminen

[TuomoReiniaho]

Luin pitkästä aikaa Paul Comstockin artikkelin ”New Bows, Stress, and Durability” (Primitive Archer Magazine, 2000, 9(3), 33–37). Kiinnostava artikkeli, joka herätteli ajatuksia tärkeästä aiheesta – miten jousi pitäisi sisäänampua, koulia, totuttaa käyttöön ja kuinka paljon jousi lopulta väsyy käytön myötä.

Englanniksi käytetään termiä yleensä ”breaking in”, joka tarkoittaa jousen sisäänammuntaa tilleröinnin viimeistelyvaiheessa. Comstock tosin erottaa termit ”shooting in” ja ”breaking in”, hänen mukaan ensimmäinen termi tarkoittaa normaalia sisäänammuntaa ja jälkimmäinen jousen lopullista sisäänajoa, jonka jälkeen jousi ei enää elä yhtään, vaan sen suorituskyky pysyy samana esimerkiksi pitkän metsästyspäivän aikana. Comstock väittää artikkelissaan, että tavallinen, satojen laukausten sisäänammunta ei ole riittävä, jousi voi elää jopa tuhansien laukausten jälkeen, jos jousta ei ole kunnolla koulittu (break in).

Jousen eläminen, väsyminen tarkoittaa sitä, että jousi myötäkäyristyy ja menettää jäykkyyttään käytön myötä. Tilleripuussa valmiiksi tilleröity jousi voi menettää 1–5 paunaa jäykkyydestään (riippuen toki lähtöjäykkyydestä) sekä virua vielä lisää ensimmäisten satojen laukausten myötä. Tätä voi pitää vielä normaalina. Comstock edellyttää jousiltaan, että ne toimivat täysin samalla tavalla päivän ensimmäisen ja viimeisen laukauksen aikana, vaikka jousi olisi koko päivän vireessä kosteassa metsässä. Varsinkin jousimetsästyksessä tätä voi pitää tärkeänä.

Comstock onkin kehittänyt toimivan mutta jousen kannalta rankan menetelmän jousen koulimiseksi (breaking in). Yksi osa menetelmää on jättää jousi vireeseen koko päiväksi. Hänen mukaansa se on jopa tärkeämpi vaihe kuin monien laukauksen ampuminen lyhyessä ajassa. Toinen osa on ylirasittaa jousta tilleröinnnin aikana. Comstock vetää jousta tilleröinnin aikana 20 % yli tavoitejäykkyyden niin pitkään, kunnes ollaan täydessä vedossa. Esimerkiksi, jos tavoitevetopituus on 26 tuumaa ja -jäykkyys 50 paunaa, niin jousta voi ja kannattaakin vetää tilleröidessä esimerkiksi 20 tuuman vedossa 60 paunaan. Tämähän on vastoin Jimm Hammin tilleröintisääntöä, jonka mukaan jousta ei saa tilleröidessä koskaan vetää yli tavoitejäykkyyden. Kolmas osa Comstockin menetelmää on vetää valmista jousta 3–4 tuumaa ylivetoa. Jos jousi sen kestää, se kestää luultavasti hyvin myös aktiivista käyttöä.

Tosin, Comstock toteaa vielä, että hänen vetopituutensa on 25 tuumaa ja käyttää mieluiten yli 62 tuumaa pitkiä jousia, jolloin jousen pituus-vetopituussuhde on peräti 2,48. Lisäksi hän suosii jousimallia, jossa on mahdollisimman paljon taipuvaa lapaa. Näiden lukujen valossa hurjalta tuntuva jousen rääkkääminen, kouliminen tuntuu aivan mahdolliselta ja jopa järkeenkäyvältä. Jousi on sen verran ylimitoitettu, että se kestää kunnon sisäänajon ja sitä myöten rankan käytön ja myös pysyy hyvin kuosissaan. Tosin, Comstockin jouset ovat viruneet käsittelyn jälkeen 2–3 tuumaa.
Millaista sisäänammuntaproseduuria jousentekijät täällä käyttävät? Kuinka paljon jouset aikaa myöten väsyvät ja menettävät suorituskykyään? Kokemuksia jousen yllättävästä väsymisestä?

Itselläni on kaikenlaisia kokemuksia. Joskus jousi on väsynyt yllättävän paljon käytön myötä, joskus taas ei juuri lainkaan. Varsinkin alirasitetut laminaatit ovat pysyneet hyvin kuosissaan, vaikka toki niissäkin on ollut poikkeuksia. Olen tavallisesti jumpannut jousta tilleripuussa, vetänyt tuuman ylivedon joitakin kertoja sekä ampunut jousella noin 100 kertaa ennen pintakäsittelyä. Tämän jälkeen siis tapahtuu kyllä elämistä mutta onko se lopulta merkityksellistä. Jos oletetaan, että jousta rääkätään oikein kunnolla, kuten Comstock esittää, jousi on luultavasti sen jälkeen hyvin elämätön. Mutta, lyhyen kaavan mukaan tehty sisäänajo tuottaa varmasti vähemmän virumista ja siten nopeamman jousen. Sen jälkeen jousi joko pysyy samanlaisena tai viruu ja elää lisää käytön myötä. Mahdollisuudet parempaan jouseen ovat suuremmat. Onko jousen ”turhassa” ylirasittamisessa lopulta mitään järkeä?

Termeistä, mikä tai mitkä olisivat hyvät ja sopivat suomenkieliset termit? Sisäänammunta on toki kohtuullisesti tunnettu termi mutta parempikin termi voisi olla. Entäpä koulia?

[TuukkaKumpulainen]

Jousen ylivetäminen sen sisäänmurtamiseksi (heh) ei saa minulta kannatusta. Järjetön ylirasitus, joka pakottaa vatsapuun puristumaan vaarallisen paljon ja selkäpuunkin venymään tuntemattoman murtorajan kieppeille. Ajatus, että tehdään niin iso (pituus x leveys) jousi, että se kestää moisen junttaamisen tuntuu päättömältä. Samoihin aikoihin Comstockin kanssa PA:han kirjoittanut Baker (oi niitä aikoja) muun muassa totesi ysärin “jos epäilyttää, tee jousesta leveämpi - se ei maksa mitään”-teesin paikkaansapitämättömyyden. Tarpeettoman leveä kaari on hitaampi kuin sopivan leveä, vaikka kärjissä ei olisi eroa. Löydän toki monia muitakin syitä vältellä leveitä kaaria, esimerkiksi jousen hälyarvon nousu ja tähtäyskuvan peittyminen. Ylipituus on puolestaan suoranaista myrkkyä metsästysjousen käyntivarmuudelle tuomivitakoissa.

Kun olen saanut jousen tilleripuussa tilleriin, pidän sitä lähes aina pitkään vireessä. Kelloa en katso, mutta esimerkiksi aamupäivästä iltaan. Idea on, että metsällä jousi voi hyvinkin olla vireessä koko päivän ja se sen pitää kestää jotta pääsee käyttöaseeksi. Sisäänammunnan aikana jousesta lähtee usein pauna tai pari, myötäkäyryyden kasvu milleillä selittää sen. Pyrin noin 100 laukaukseen ennen pintakäsittelyä, ja myös tässä yhteydessä jouseni ovat pitkiä aikoja vireessä.

Jousteni muoto tai vetovastus ei tämän sisäänajon jälkeen muutu yleensä mihinkään, joten en näe sisäänmurtamiselle tarvetta. Esimerkiksi koko kuluneen syksyn ja talven märissä metsissä käyttämäni kapea tuomipihlajajousi on täysin samoissa spekseissä kuin uutena. Ne jouset, joissa on valmistusvirhe esimerkiksi siksi, että yläkaaren puu on radikaalisti heikompaa kuin alakaaren puu enkä ole huomioinut sitä riittävästi kyllä muuttavat muotoaan ja lentävät romukoppaan. Puuta riittää ja jousia on kiva tehdä.

Kokenut jousipuuspesialisti Murray Gaskins kertoi Valkopuusotien aikaan olevansa vakuuttunut siitä, että jousipuiden välillä on eroja pitkän aikavälin väsymistaipumuksessa (breaking down). Keskitiheät kehäputkiloiset kuten punatammi saivat tuomiota. Edesmennyt Dean Torges, jolla oli vuosikymmenien kokemus monista jousipuista vihjaisi kirjassaan Hunting the Osage Bow samaa: on puita, jotka väsyvät käytön myötä ja puita (köh, osage) jotka tekevät niin olennaisesti vähemmän. Comstockhan suosii lattajousissaan juuri jalavien, tammien ja saarnien kaltaisia keskitiheitä kehäputkiloisia.

Comstockin ja Bakerin ilosanoma oli, että puusta kuin puusta tulee hyvä ja kestävä jousi, kun pannaan riittävästi pinta-alaa. Comstock ampuu paljon ja tekee jousistaan pitkiä ja leveitä vetoon nähden. Baker teki tuhansia jousia, mutta ei ampunut yhdelläkään paljoa. Suurin osa meni kronotuksen jälkeen jakoon maailmalle. Miten supernopeat tammilankkujousensa pelittivät 50 000 laukauksen jälkeen?

Samaa voin tietysti kysyä itseltäni, sillä en ammu läheskään sellaisia laukaisumääriä kuin moni tuntemani jousiukko. Kehoni ja mieleni ei pelitä sillä tavalla. Jos ammun 30 nuolen treenejä semi-säännöllisesti kesäkaudella ja pari kertaa viikossa syksyn lähestyessä, jahtikaudella tulee 0 - 4 laukausta per jousenkäyttöpäivä ja seuraavana vuonna on uusi Paras Jousi käytössä, on avoin kysymys, mikä on todella runsaan käytön vaikutus jousiini. Se on myös koko lailla yhdentekevää.