Jos on talvinen yö riistan puolesta sopivan aktiivinen, niin tuhnuinen plussapäivä on riistan puolesta ihanteellisen passiivinen. Silloin tiukasti makuulla makaavia nisäkkäitä pääsee yrittämään muinaisjousella.
Lähdin eilen vielä tihkusateiseen, kutosen lämpöjen iltapäivään jäkkärä käressä. Kauan sitten, viime elokuussa olin pannut merkille eräässä metsärinteessä sijaitsevan makuuksen, jolla keskikokoinen rusakko päivälepäsi toistuvasti. Ensimmäinen kohtaaminen meni tässäkin tapauksessa ”Ohhoh, siinäkö se olikin”-osastoon. Sen jälkeen alkoi tarvittava juoninta.
Vakiomakuuksen merkkinä pupu oli työstänyt pienen kuusen alla olevalle makuukselleen erityisen syvän ja teräväreunaisen makuusoikion. (kuva). Ei rusakko samalla paikalla koko aikaa tai edes enintä nuku, se olisi surma. Koskaan ei voi tietää, onko pupu tällä kertaa sillä makuuksella, joka on tiedossa. Ainoastaan se on varmaa, ettei pupu ole makuuksella, jolta se on hiljattain ”huomattu”.
Näin mentiin marraskuun lopulle. Aina näillä huudeilla harvakseltaan käydessäni kävin vilkaisemassa kuusenalusmakuusta. En tietenkään kävellyt mestoille kurkkimaan, se olisi pelkkää jäniksen pelokkaaksi kouluttamista. Etenin sen sijaan kinttupolkua, joka meni selvästi pupun vakimakuuksesta ja riittävän etäältä ohi, mutta jolta oikealla hetkellä sivulle vaivihkaa katsomalla näki, onko pupu kotona. Yleensä ei ollut, toisinaan oli. Kerran syyskuun lopulla olin päässyt ampumaan mutta ohi meni.
Palataan eilispäivään ja tihkusateiseen lussametsään. Astelin jälleen kinttupolkua, leikkuri ja sormet jänteellä. Katse oli tiukasti eteenpäin, askel etenevä, ohikulkijaa tässä esitettiin. Oikealla hetkellä käänsin päätä mutta enemmän silmiä juuri sen verran, että näin makuukselle: kotona ollaan!
Käännyin ja kohotin jousen 16 metrin päässä profiilissa nakottavaa pupua kohti. Linjaus, veto, koron hienosäätö ja jänteen herkkä päästö. Nuoli singahti pupua kohti, hyvältä näytti. Kuului osumasta kertova kumea tussahdus. Pupu oli välittömästi juoksussa, nokkansa suuntaan oikealle ja katosi puiden taakse. Nuoli näytti läpäisseen kerta kaikkiaan pitkälle.
20 minuutin pakollisen odotuksen jälkeen lähdin jäljelle. Ei tarvinnut kauan katsella. Sulanmustassa metsänpohjassa vaaleanharmaa pupu näkyy matkojen päähän. Siellä se oli, kyljellään, verenkirjoma nuoli kuin aurausmerkki kyljestä törröttäen. Pupu oli edennyt noin 60 metrin päähän makuu- ja osumapaikalta, pysähtynyt ja kuollut.
Neljäkiloinen, hoikanpuoleinen poikapupu ehti nähtävästi lähteä kääntymään nuolen tullessa kohti. Laaki lähti suoraan sivusta, mutta nuoli oli diagonaalisesti pupun rintakehässä ja osumapaikka taaempana kuin tähtäyspiste. Leikkuri oli mennyt pystyssä kylkiluiden välistä sekä sisään että ulos, eikä ollut osunut mihinkään luihin matkalla. Se selittää läpäisyä sulituksiin asti, luokkaa 60 senttiä.
