Pidempi on parempi, mitä nuoliin tulee. Kysy vaikka metsästäjä-keräilijöiltä – ainoilta ihmisiltä, jotka hankkivat jokapäiväisen ruokansa jousi kädessä. Tämän kauden leikkurieni varsien pituus oli 26” - mäntyvarret ei sallineet sen pidempää vartta painon nousematta liiaksi. Uusimman mäntynipun varret ovat enimmäkseen niin kevyitä, että voin tehdä ensi kauden leikkurit 27-tuumaisiksi. Se parantaa saaliin ottoa edelleen.
Turkiskauden lähestyessä väsäsin uuden setin kolkkanuolia. Laitoin näiden varsiin saman verran mittaa kuin takavuosina, 30 tuumaa. Kolkissa massa melkeinpä yksioikoisesti parantaa ottavuutta, joten pituus on pelkkää benecolia. Uusien kolkkien paino vaihteli 510 ja 530 greinin välillä, vakiot .308.n hylsyt kärkinä. Kun näillä sitten alkoi kertyä riistalaakeja, oli nannaa edessä.
Siinä on kokeneempikin kaveri ihmeissään, kun sama ukko ja jousi ampuu yhtäkkiä tulitikkuaskin tarkkuudelle 10 metriin puiden oksille! Jos kolkka ei osunut oravaan, meni se karvaa hipoen vierestä, kerta toisensa jälkeen. Melkein-osumat oravan rintakehään olisivat kaikki täydellisiä keuhko-osumia isommissa otuksissa. Huomasin haaveilevani, että kunpa kaikkea riistaa voisi metsästää näillä kolkilla.
Kolkkien absoluuttinen ja suhteellinen pituus on hyvin lähellä länsirannikon intiaanien lyhytjousinuolia, joiden pituus oli tyypillisesti noin 50 % suurempi kuin vetopituus. Tämän pituisilla nuolilla ampuu kerta kaikkiaan tarkimmin lyhyiltä matkoilta vaihtelevissa metsästystilanteissa. Jos pystyisin tekemään 30-tuumaisia, kestäviä leikkurinuolia, jotka painavat noin 400 greiniä, tekisin kaikki nuoleni sen mittaisiksi. Länsirannikon intiaanit käytti 20-greinisiä kivikärkiä…
Ei kyse ole pelkästä pituudesta ja sen vaikutuksesta laakien linjauksiin ja point-on-etäisyyksiin, vaan myös siitä, että uusien kolkkien dynaaminen spine osui juuri kohdilleen, varren pituuden, spinen, kärkipainon, sulituksen koon ja meikäläisen ampumatekniikan yhteispelissä. Tavallisilla nuolilla pitää ampua virheetön laukaus, jotta nuoli osuu. Parhailla nuolilla osuu, vaikka tekniikka vähän heittäisi.
Männystä on kyllä hohto karissut parin viime kauden aikana. Olen katkonut mäntynuolia tilanteissa, jotka metsästysnuolen pitäisi kestää. Huipputarkat pitkät kolkat katkesivat kaikki kärjen takaa 10 laakin sisällä kovista oksisto-osumista, eivätkä uudelleenkärjittämisen jälkeen ampuneet enää yhtä tarkasti. Leikkureista yksi katkesi löydettäessä, kun koukutin niittyyn kadonnutta ykkösdivarin nuolta katajakoukulla. Toinen pasahti poikki, kun liukastuin puronylityksessä, kolmas murtui kärjen takaa välittömästi, kun aloin irrotella nuolta rusakkolaakin jäljiltä vanhan raidan kyljestä.
Thompsonin veljekset totesivat jo 1870-luvulla, että männyn lujuus ei riitä jahtinuoliin, pitää olla hikkoria tai saarnea. Niin se taitaa olla, mutta lisätään listaan villaheisi, tuomipihlaja, tammi, vaahtera jne. Mäntynuolista eteenpäin siirtyminen tulee sitten olemaan aika massiivinen souvi kaiken kaikkiaan, mänty kun on ns. hanskassa ja hyvin saatavilla. Raskailla puilla pituuden ja massan ongelma käy entistä akuutimmaksi. Barrelointi kasvattaa dynaamista spineä ja laskee painoa, mutta sitten viimeistään männyn ja vastaavien pehmopuiden iskun- ja väännönkestävyys putoaa kelkasta.
Länsirannikon intiaanien komposiittisissa mehtänuolissa oli hemmetisti juonta. Iskunkestävästä puusta tehty, läpäiseväksi barreloitu esivarsi ja kevyestä ja jäykästä puusta tehty päävarsi ne yhteen soppii. Kolkkiin nyt ainakin vahvemmat puut on pakko lanseerata.
Nytkyn teristä tehdyt leikkurit jäi historiaan luontaisen poistuman kautta: konesahanteristä tulee kyllä tuhoutumattomia ja teräviä leikkureita, mutta vannesahanterään tulee helpommin oikeasti hyvä terä viilalla, ja se ratkaisee. Kärkien teroitus on jahtikauden ytimessä melkein jokailtaista hommaa. Yhdessä välissä talvea tuli akuutti leikkuripula, joten silppusin pari B-luokan keittiöveistä nuolenkärjiksi. Hyviä kärkiä niistä tuli.
Vuosia uskollisesti palvellut kädenjatke, porosisnasta kerrostamani sormiläppä, sanoi sopimuksen irti kauden toiseksi viimeisen kaadon yhteydessä, kun läpän sormilenkki katkesi. Nahan lujuus oli mennyttä, satojen kastumisten ja kuivumisten ja tuhansien laukausten myötä. Sain fiksattua läpän jotenkuten toimintakuntoon pikaliimalla: vaikka läppä on läpeensä rasvattua ja käsi-töhkällä kyllästettyä nahkaa, oli murtopinta sen verran puhdas, että liima piti, just ja just. Seuraava läppä on täsmälleen samanlainen kuin tämä.
Modernit vitkuttimet on kerta kaikkiaan häivytettävä kalustosta. Vaikka yllä on äänettömiä kankaita ja askel on kevyt, on hiipiminen onnetonta, jos jahtireppu äännähtää jokaisen oksankärjen ja havun pyyhkäisystä. Kävin kaupassa käpistelemässä designoitua metsästysreppua, jossa oli hiljaisemmaksi (ei hiljaiseksi) harjattu pinta, mutta repun design paksuine lantiovöineen ja hilavitkuttimineen oli ihan karsea. Täytyy tehdä jahtireppu itse, aivoparkitusta peurannahasta. Nolla vetoketjua, roikkuvaa tai metalli- tai muoviosaa, niin toimii.
Pari viime jahtikautta on mennyt sukelluskengät jalassa. Se on toistaiseksi paras jalkine hiivintäjahtiin mitä olen käyttänyt. Ohut- ja notkeapohjainen, kevyt ja ketterä, pitävä ja vesitiivis. Näillä mennään hamaan tulevaisuuteen.
