Jahtikauden teknillisiä oppeja

Pidempi on parempi, mitä nuoliin tulee. Kysy vaikka metsästäjä-keräilijöiltä – ainoilta ihmisiltä, jotka hankkivat jokapäiväisen ruokansa jousi kädessä. Tämän kauden leikkurieni varsien pituus oli 26” - mäntyvarret ei sallineet sen pidempää vartta painon nousematta liiaksi. Uusimman mäntynipun varret ovat enimmäkseen niin kevyitä, että voin tehdä ensi kauden leikkurit 27-tuumaisiksi. Se parantaa saaliin ottoa edelleen.

Turkiskauden lähestyessä väsäsin uuden setin kolkkanuolia. Laitoin näiden varsiin saman verran mittaa kuin takavuosina, 30 tuumaa. Kolkissa massa melkeinpä yksioikoisesti parantaa ottavuutta, joten pituus on pelkkää benecolia. Uusien kolkkien paino vaihteli 510 ja 530 greinin välillä, vakiot .308.n hylsyt kärkinä. Kun näillä sitten alkoi kertyä riistalaakeja, oli nannaa edessä.

Siinä on kokeneempikin kaveri ihmeissään, kun sama ukko ja jousi ampuu yhtäkkiä tulitikkuaskin tarkkuudelle 10 metriin puiden oksille! Jos kolkka ei osunut oravaan, meni se karvaa hipoen vierestä, kerta toisensa jälkeen. Melkein-osumat oravan rintakehään olisivat kaikki täydellisiä keuhko-osumia isommissa otuksissa. Huomasin haaveilevani, että kunpa kaikkea riistaa voisi metsästää näillä kolkilla.

Kolkkien absoluuttinen ja suhteellinen pituus on hyvin lähellä länsirannikon intiaanien lyhytjousinuolia, joiden pituus oli tyypillisesti noin 50 % suurempi kuin vetopituus. Tämän pituisilla nuolilla ampuu kerta kaikkiaan tarkimmin lyhyiltä matkoilta vaihtelevissa metsästystilanteissa. Jos pystyisin tekemään 30-tuumaisia, kestäviä leikkurinuolia, jotka painavat noin 400 greiniä, tekisin kaikki nuoleni sen mittaisiksi. Länsirannikon intiaanit käytti 20-greinisiä kivikärkiä…

Ei kyse ole pelkästä pituudesta ja sen vaikutuksesta laakien linjauksiin ja point-on-etäisyyksiin, vaan myös siitä, että uusien kolkkien dynaaminen spine osui juuri kohdilleen, varren pituuden, spinen, kärkipainon, sulituksen koon ja meikäläisen ampumatekniikan yhteispelissä. Tavallisilla nuolilla pitää ampua virheetön laukaus, jotta nuoli osuu. Parhailla nuolilla osuu, vaikka tekniikka vähän heittäisi.

Männystä on kyllä hohto karissut parin viime kauden aikana. Olen katkonut mäntynuolia tilanteissa, jotka metsästysnuolen pitäisi kestää. Huipputarkat pitkät kolkat katkesivat kaikki kärjen takaa 10 laakin sisällä kovista oksisto-osumista, eivätkä uudelleenkärjittämisen jälkeen ampuneet enää yhtä tarkasti. Leikkureista yksi katkesi löydettäessä, kun koukutin niittyyn kadonnutta ykkösdivarin nuolta katajakoukulla. Toinen pasahti poikki, kun liukastuin puronylityksessä, kolmas murtui kärjen takaa välittömästi, kun aloin irrotella nuolta rusakkolaakin jäljiltä vanhan raidan kyljestä.

Thompsonin veljekset totesivat jo 1870-luvulla, että männyn lujuus ei riitä jahtinuoliin, pitää olla hikkoria tai saarnea. Niin se taitaa olla, mutta lisätään listaan villaheisi, tuomipihlaja, tammi, vaahtera jne. Mäntynuolista eteenpäin siirtyminen tulee sitten olemaan aika massiivinen souvi kaiken kaikkiaan, mänty kun on ns. hanskassa ja hyvin saatavilla. Raskailla puilla pituuden ja massan ongelma käy entistä akuutimmaksi. Barrelointi kasvattaa dynaamista spineä ja laskee painoa, mutta sitten viimeistään männyn ja vastaavien pehmopuiden iskun- ja väännönkestävyys putoaa kelkasta.

Länsirannikon intiaanien komposiittisissa mehtänuolissa oli hemmetisti juonta. Iskunkestävästä puusta tehty, läpäiseväksi barreloitu esivarsi ja kevyestä ja jäykästä puusta tehty päävarsi ne yhteen soppii. Kolkkiin nyt ainakin vahvemmat puut on pakko lanseerata.

Nytkyn teristä tehdyt leikkurit jäi historiaan luontaisen poistuman kautta: konesahanteristä tulee kyllä tuhoutumattomia ja teräviä leikkureita, mutta vannesahanterään tulee helpommin oikeasti hyvä terä viilalla, ja se ratkaisee. Kärkien teroitus on jahtikauden ytimessä melkein jokailtaista hommaa. Yhdessä välissä talvea tuli akuutti leikkuripula, joten silppusin pari B-luokan keittiöveistä nuolenkärjiksi. Hyviä kärkiä niistä tuli.

Vuosia uskollisesti palvellut kädenjatke, porosisnasta kerrostamani sormiläppä, sanoi sopimuksen irti kauden toiseksi viimeisen kaadon yhteydessä, kun läpän sormilenkki katkesi. Nahan lujuus oli mennyttä, satojen kastumisten ja kuivumisten ja tuhansien laukausten myötä. Sain fiksattua läpän jotenkuten toimintakuntoon pikaliimalla: vaikka läppä on läpeensä rasvattua ja käsi-töhkällä kyllästettyä nahkaa, oli murtopinta sen verran puhdas, että liima piti, just ja just. Seuraava läppä on täsmälleen samanlainen kuin tämä.

Modernit vitkuttimet on kerta kaikkiaan häivytettävä kalustosta. Vaikka yllä on äänettömiä kankaita ja askel on kevyt, on hiipiminen onnetonta, jos jahtireppu äännähtää jokaisen oksankärjen ja havun pyyhkäisystä. Kävin kaupassa käpistelemässä designoitua metsästysreppua, jossa oli hiljaisemmaksi (ei hiljaiseksi) harjattu pinta, mutta repun design paksuine lantiovöineen ja hilavitkuttimineen oli ihan karsea. Täytyy tehdä jahtireppu itse, aivoparkitusta peurannahasta. Nolla vetoketjua, roikkuvaa tai metalli- tai muoviosaa, niin toimii.

Pari viime jahtikautta on mennyt sukelluskengät jalassa. Se on toistaiseksi paras jalkine hiivintäjahtiin mitä olen käyttänyt. Ohut- ja notkeapohjainen, kevyt ja ketterä, pitävä ja vesitiivis. Näillä mennään hamaan tulevaisuuteen.

5 tykkäystä

“Täytyy tehdä jahtireppu itse, aivoparkitusta peurannahasta. Nolla vetoketjua, roikkuvaa tai metalli- tai muoviosaa, niin toimii.”

Hieno ajatus ja materialisoituu teoksi, uskon. Minuakin ärsyttää kahisevat vaatteet.

En ole tehnyt vesanuolia kuin kolme settiä. Tekemistäni tuomipihlajaisista ja pihlajaisista vesoista yksikään ei ole katkennut. On kunnioitettavaa jos saa tehtyä vesanuolista metästyssetin, niin vaikeaa on vesojen saattaminen tasaiseksi nipuksi. Tuukalta onnistuu.
Olen ampunut vesoillani muutenkin kuin preeriakisassa. Nuolet ovat selkeästi raskaampia kuin samoissa mitoissa olevat mäntyveljensä. Lento on vakaampi silminnähden. 40 y asti ne ovat vuodesta toiseen tasaista laatua. Pidemmille matkoille vähän raskaita. Sillä ei ole väliä, koska 40y on melkein se maksimini.

Hiivinnässä suklauskengät ovat varmaan hyvät, ei kokemusta. Syksyn hankitani, varrelliset Njahkat ovat olleet kauden paras kauppa. Pohja on notkea, vesi pysyy pois jalasta, kertaakaan ei jalka palellut. Tämä talvi ei kyllä koetellut kylmyydellään. Pisin passi yli 4 tuntia.
Hiivintämetsästystä en montaa kertaa tehnyt. Siihen vaikuttaa lähinnä se että 5 vuoden aikana se on ollut vailla tulosta näillä main kun rusakkoa haen. Korvakkaat ovat niin laajoilla alueilla ja niin arkoja että liki pääseminen on todella vaikeaa. Hiivinnässäni voi tietty olla parantamisen varaa. Jousikytikseen käytin n. kahden viikon illat ja sain ampua kahdesti järkevätä n.15m etäisyydeltä. Roikot 50m sitten erikseen. Olen pienryhmässä tämän sanonut ja sanon sen nyt tännekin. Meidän mailta jos ottaa rusakon yksin tasamaalta primijousella niin maksan 50€ kaadosta. Ja jos kaadon saa niin vierailuvuokraa ei tarvitse maksaa. Tämä uskallan luvata vuosien yrityksieni jälkeen. Tornista ruokintaan ammunta ei sisälly tarjoukseen.

Mäntyä kovemmista ja vahvemmista puista olen käyttänyt metsällä tähän mennessä koivua, tammea ja pyökkiä. Koivulla on viheliäinen taipumus käyristellä, mikä tunnustetaan Atlantin molemmin puolin. Koivu on kyllä olennaisesti tasalaatuisempi nuolimatsku kuin mänty, ja selvästi vahvempaa.

Tammi on stabiilia, pyökkikin ok, enkä ole saanut niistä tehtyjä nuolia rikki. Raskaita nuoliahan niistä haluaa tulla, joten tein näistä yksipuisia. Ammuin yhdestä puusta vuolemallani tammiklunssilla itse asiassa pisimmän riistapudotukseni koskaan: närhi hakkuualalle jätetyn ison koivun latvasta, 47 metristä (1990-luvulla, kun närhi oli vielä metsästettävien joukossa). Sanotaanko, että koroa piti ottaa. Viime vuosina Suomesta on löytynyt parikin keskiaikaisen yksipuisen tammikolkan keulaa, joten hyvässä seurassa ollaan.

Saarninuolia en ole vielä metsällä käyttänyt. Saarni on kokemukseni mukaan kaikista stabiilein pohjoinen lehtipuu, ja tietenkin erittäin iskunkestävää. Saarninuolia on tehtykin Euroopassa tuhansien vuosien ajan. Näitä tyyppään varmaan ekana.

Vesanuolista lohkonuoliin sirtyminen toi mulle aikoinaan niin massiivisen parannuksen osumatarkkuuteen, että mulla on aika korkea kynnys lähteä tekemään tärkeimpiä ammuksia vesoista. Saati kun tarvitaan semmoset 20 kaikin puolin yhtäläistä vartta, että metsästyssettiä voi lähteä rakentamaan. Yksittäis- tai kolmittaisnuolten ajat on meikäläisellä ohi.

Niinpä, jos nuolivarren pitää olla riittävän luja ja kevyt, niin yhdistelmä on vähän hankala. Hyvä kompromissi voisi olla mäntyvarsi ja siihen saarnesta/tammesta/pyökistä/koivusta/tms. esikärki. Mänty toiminee vartena riittävän hyvin ja on helposti saatavilla, kärkipuu kestää sitten iskuja paremmin. Näin nuolesta ei ehkä tulisi liian painava, saisi myös kärkipainoa enemmän. Työtähän tuossa on enemmän mutta niin on työtä myös, jos aikoo nuolivarret höyliä itse ja saada vielä tasalaatuisen setin.

Viime jahtikaudella meni jälleen manan majoille sellaiset 20 metsästysnuolta, enin osa katoamalla, ei rikkoutumalla. On siis välttämätöntä, että metsänuolet ovat nopeita valmistaa. Tämä torppaa kummasti intoa valmistaa esivarrellisia (huom. vakiintunut nimitys) nuolia.

Olen vuosien mittaan höylinyt käsin ehkä satakunta nuolta, ja tehnyt sen päälle ehkä kaksi tusinaa esivarrellista nuolta. Minusta ei ole ollenkaan epäselvää, että esivarrellinen rakenne lisää työn määrää radikaalisti yksipuisiin käsintehtyihin varsiin nähden. Sitten jos päävarsi on vesaa tai ruokoa, ja esivarsikin vesaa, eli puutyön määrä on hyvin pieni, alkaa homma käydä järkeen. Juuri sellaisia nuolia jalkamiehinä pusikkomaastoissa sekariistaa metsästäneet aboammattilaiset pruukasivat tehdä.

Massey intoili aikoinaan löytäneensä nuolimateriaalin, joka on sekä kevyt, stabiili, tasalaatuinen että liki rikkoutumaton, sitkankuusi. Jousimetsästäjät kehuivat sitkankuusta täsmälleen samoin sanoin jo 1920-luvulla ja myös Masseyn jälkeen. En ole käyttänyt sitkaa vielä. On harmi, ettei puu pärjää Suomen ilmastossa, toisin kuin useimmat pohjoisamerikkalaiset havupuut. Eipä se tosin tuottaisikaan samanlaista puutavaraa täällä kuin Amerikan luoteisrannikolla.

Douglaskuusen lujuus suhteessa massaan on kirjatietojen perusteella vielä parempi kuin sitkalla, ja Amerikan puista kaikista paras. Täytyy kokeilla sitä, lankkua kun on täältä saatavilla toisin kuin sitkaa. En minä erityisemmin halua käyttää amerikkalaisia puita nuoliin, mutta tulokaslajeilla tässä muuttuvassa maailmassa pelataan, anyway.

Koska puu vaihtelee rutosti, yhtenä ajatuksena on löytää esimerkiksi saarnilankku, joka on poikkeuksellisen kevyttä lajisekseen. On jo dataa sen puolesta, että huonokasvuinen eli tiheäsyinen ja kevätpuupitoinen saarni käyristelee kaikista vähiten kosteusvaihteluissa. Yhdestä hyvästä outolankusta tulisi sitten kauden ellei muutaman nuolet.

Nuolien katoamista vastaan onkin jo vaikeampi taistella. Heijastinteippi nokkipäähän?

Riippuu tietenkin lähtökohdista. Jos tarkoituksena on tehdä tasalaatuinen (jäykkyys, massa) setti nuolia, niin valmiisiin varsiin on helpompi tehdä esivarsi kuin tehdä lankusta nuolivarret, olettaen, että käytössä on vannesaha ja nauhahiomakone… Jos taas vaikka nuolisorvilla tekee tasakokoisia varsia, niin on tuurista kiinni, että tuottaako lähtömateriaali juuri sopivan jäykkyisiä varsia. Jos tuottaa, niin sittenhän homma on nopeaa. Jos taas käsin höylitään varret, mitaten jäykkyyttä ja massaa työn aikana, niin on siinä aika työ, että saadaan tasalaatuinen setti. Tai riippuu toki tarkkuusvaatimuksista.

Douglaskuusi (sahatavaran kauppanimi oregon pine) lujuus suhteessa massaan ei ole mitenkään erityinen, vaan suunnilleen hyvän metsämännyn tasoa. En tiedä, mistä olet lukuarvot poiminut mutta jos katsotaan vaikka katsotaan USDA/Forest Products Laboratoryn julkaisemia arvoja, niin douglaskuusen lujuus suhteessa massaan (MOR/tiheys) on kyllä ihan hyvä, Pohjois-Amerikan lajeista samaa luokkaa kuin saarnella, koivulla, punajalavalla, tms, mutta esimerkiksi hikkori on lujempaa suhteessa massaa. Yksi parhaimmista näyttäisi olevan lawsoninvalesypressi (Port Oxford Cedar), noin 16 % lujempaa suhteessa massaan.

Näen tässä sen ongelman, että lujuusarvot tipahtavat yleensä samassa suhteessa tiheyden kanssa, ne kun korreloivat keskenään. Pitää löytää ne poikkeustapaukset. Esimerkiksi juuri männyllä nuolivarren jäykkyys suhteessa massaan voi vaihdella jopa 100 % - tiheyden suhteen korrelaatio on sen sijaan hyvin heikko. Suuri kimmokerroin taas korreloi taivutuslujuuden kanssa. Tämä ison mäntynuolivarsiaineiston perusteella havaittua. Pitää siis löytää isosta joukosta ne varret, jotka ovat jäykimpiä suhteessa massaan, ne ovat keskimäärin myös lujimpia suhteessa massaan.

Douglasia kasvaa täällä Kouvolassa Mustilassa. Jonkunlaisia lankkujakin on kesäisin myynnissä.

Jaa empä tiiä, ei minusta kovin työläs homma. Hyvälaatuista puuta kun on ei hommassa tarvitse edes paljoa varoa, suhii vaan menemään. Höyläilin muistaakseni jonkun 20kpl setin aika nopeasti, painoon ja jäykkyyteen hiomisessa kesti pidempää, mutta koko setti oli vain muutama hassu tunti. Ja nämä oli siis barreloituja pituusnuolia. SE- nuolia. :wink:

2 tykkäystä

Olen vuosien ajan käyttänyt metsästyksessä pelkästään kaikista jäykimpiä mäntyvarsia suhteessa massaan, pois lukien kolkkanuolien varret, jotka ovat kaikista jäykimpiä ja raskaimpia suhteessa tilavuuteensa. Sekään ei ole estänyt nuolten hajoamisia. On siis todettava kenttäkokeiden perusteella, että männyn lujuus ei oikein riitä metsästykseen, edes ominaisuuksien vaihteluväli huomioon ottaen.

Tuukka, minulla on jousipajan varastoon jäänyt pari aivan mahdottoman tiheäsyistä saarnilankkuaihiota, suurimmaksi osaksi kevätpuuta. Samanmoista pähkinäpensasta löytyisi myös.

1 tykkäys

Nyt alkoi himottaa! Ovatko ihmeellisen suorasyisiä myös, ainakin 70 cm pätkiltä? Kokemus on osoittanut, että muita ei kannata harkitakaan nuolimatskuiksi.

Ach, aihioista on kyse! Millaiset dimensiot?

Pituus 180-200 cm, leveys noin 4 cm, paksuus reilu 2 cm, suoraa syytä. Lustot niin ohkaisia ettei oikein jousiksi kelpaa. Tarkistan vielä ensi tiistaina.

Heijastinteippi nuolissa on oiva keksintö, vaikka tietenkin aika karsea esteettis-filosofisesti. Siitä ei ole mitään käytännön apuakaan tilanteissa, joissa nuolesta ei ole mitään näkyvissä. Kärkiä myöten käsintehdyt, testatut ja parhaiksi todetut nuolet ovat sen verran arvotavaraa, että etsin jokaista hukkanuolta huolella ja kauan. Katajakoukku ja analyyttinen systemaattisuus pelastaa monta monituista nuolta vuodessa.

Etsinnän päätyttyä tuloksetta tiedän, että nuolta ei ollut näkyvissä edes nokin vertaa. Vaakalaakina heinikkoiseen tantereeseen ammuttu leikkuri menee pitkälle ineen, ja sen päällä voi vaikka seistä tietämättään.

Oma lukunsa ovat vesistöihin menneet nuolet, joita tulee ehkä puolentusinaa vuodessa.

Sana kadonneiden nuolten muistolle. Olitte verratomat toverit. Olen aina sanonu että paras nuoli ammutaan metällä ekana. Miksi ammuttais joku muu nuoli? Ja tällöin paras nuoli katoaakin metällä ekana, kun ammutaan useiten. Nyt tulee se sana, amen.