Huru-ukon havahtumisia

Vuosi vaihtui.

Näin tänään somepäivityksen, jossa viitattiin menneessä muodossa puujousten uuden
tulemisen huippuaikoihin. Se hätkäytti. Eikös me tässä eletä huippuaikaa koko
ajan? No ei.

TBB:n julkaisusta on 25 vuotta. Hammit, Bakerit ja Comstockit ovat kadonneet kartalta. Tosi moni henkilökohtaisesti tuntemani vuosituhannen vaihteen jousimaakari on jättänyt jousihommat taakse. Tekevät veitsiä tai soittimia tai kalliokiipeilyä sen sijaan. Laukkaavan hevosen selästä ammutaan tänä päivänä hiilikuitua, kuten primielämästä kertovissa tosi-tv-ohjelmissakin. Metsäpuolella ruuti palaa niilläkin, joilla 20 vuotta sitten oli tasankojousi kourassa.

Niinpä, moni vanha aktiivi on nykyään entinen aktiivi. Se on osa luonnollista kiertokulkua - elämäntilanne, harrastukset, auto, kumppani, asunto, kaikki vaihtuvat. Harvoin mikään on pysyvää. Vaatii tiukkaa sitoutumista pitää yllä mielenkiintoa jotain harrastusta kohtaan vuosikausia tai -kymmeniä. Uusi harrastus on aina kiehtovaa - uuden oppiminen, uudet taidot, uudet asiat. Toki niitä voi kokea vanhankin harrastuksen parissa mutta se muuttuu koko ajan työläämmäksi.

Vaikka perinteisten jousien tekeminen on aivan mieletön maailma monipuolisuudessaan, niin todella harva siihen jaksaa sitoutua vuosikymmeniksi. Jotenkin koen, että yksi ongelma on tietynlainen arvostuksen puute. Puukkoja, soittimia, veneitä, suksia, aseita ja ties mitä voi tehdä ammatikseen mutta ei oikein jousia - ellei sitten laajenna osaamistaan modernille puolelle. Ei ole koskaan ollut “jousimestaria” samalla tavalla kuin muita mestareita. Jousi on ollut pääosin arkinen käyttöesine, joka on tehty tarpeeseen.

Toisaalta, jos taas katsoo jousia ja jousiammuntaa laajemmin, niin kyllähän se suosittua edelleen on, varsinkin Euroopassa. “Traditional bow” -luokissa, eli poislukien taljat ja tähtäimet on enemmän ampujia esimerkiksi IFAA:n kisoissa kuin koskaan aiemmin ja lasikuitulonkkareita tuotetaan enenevissä määrin.

Perinnepuoli on sitten vähän eri juttu. Paljon riippuu porukasta. Harva yksin jaksaa harrastaa mutta jos ympärillä on asiastaan innostunutta joukkoa, niin mikäs sen mukavampi. Mutta ehkä toivoa on silti - Suomessa järjestetään runsaasti hyviä perinneammuntatapahtumia ja -kilpailuja, foorumikin toimii, jousimetsästys kehittyi lakiuudistuksen jälkeen sallivampaan suuntaan, ehkä joku kirjakin joskus ilmestyy, on loppuunmyytyjä jousikursseja ja niin edelleen.

Eikö primitiivijousiammunnastakaan voi enää puhua tuomatta kusilaituisia tuotemerkkejä keskusteluun?

Somessa, missä toiminta nykyään enimmäkseen on, olen seurannut vierestä suosittuja trad-ryhmiä, ja todennut, ettei niiden keskusteluissa ole mitään siementä primimiehen ajatuksille. Postaukset surraavat sen ympärillä, minkä merkkisen ja mallisen jousen kukakin on ostanut, minkä merkkisiin tehdasleikkureihin luottaa, ja käyttääkö kuulihiutua vai peräti seetrivarsia nuolissaan. Itse luonnonmateriaaleista tekeminen, ongelmanratkaisu lastuava työkalu toisessa ja kansatieteellinen kuvaus toisessa kädessä, on tyystin alienia touhua.

Epäkesko-ryhmissä kun laittavat kaatokuvia, niin en tunnista ventiloituja ja kaapeloituja kilpapyöriä jousiksi. Tämä ei ole mitään kuittia vaan ihan vilpitön fakta.

Eikö primitiivijousiammunnastakaan voi enää puhua takertumatta jokaiseen pikkuasiaan, joka ei miellytä sinua? Jos huomasit, niin viittasin jousiammuntaan yleisesti mutta ehkäpä se on täysin asiatonta. Tietysti on täysin asiallista viitata ruutiaseisiin, kuten teit aloitusviestissäsi, joskin se on toki täysin primipuuhaa.

Lisättäköön vielä, että modernista näkökulmasta perinteinen (trad, ei primi) jousiammunta ei todellakaan ole kuolemassa. Kysymys onkin se, että miten primitiivistä jousiammuntaa ja jousia saisi enemmän julki, jotta primipuoli voisi tosiaan elää uutta huippuaikaansa, jotta saataisiin mukaan uudet Hammit, Bakerit, Comstockit ja niin edelleen. Jos vanha kaarti katoaa, eikä uutta tule tilalle, niin se on huono juttu.

Lasikuitujousista keskustelu on ollut jo vuosia kiellettyä. Jousiammunnasta puhuminen yleisesti ei ole, mutta mainosmainen tuotemerkkien menestystarinan kuvailu on otettava kokeneen jäsenen taholta silkkana provona.

Vai provo? Milloin tuotemerkkien mainitseminen on muuttunut kielletyksi? En ymmärrä mutta ehkä ei ole tarkoituskaan. Eikö voisi vain keskustella asiasta, eikä takertua epäolennaisuuksiin? Ongelma (jos se nyt edes mikään ongelma on, vai?) tiedetään suurin piirtein mutta mikä on siihen hyvä ratkaisu? No ainakin tiedon jakaminen, positiivinen julkisuus.

Ja suurin syy lienee ihan tiedon puute. Mistä löytyy järkevä kansatieteellinen kuvaus metsästysjousen tekemiseksi, jos aloitetaan ihan nollasta? Mistä löytyy edes joku järkevä ohje jousen veistämiseksi? Vaikka primitiivijousien historia on valtavan pitkä, niin siltä puuttuu kirjallinen traditio, johon aloittelija voi tukeutua ja josta voi etsiä tietoa. Vaikka TBB-sarja on olemassa, niin harva sitäkään tyhjästä aloittava löytää. Jousiammunnasta kiinnostunut menee lähimmän seuran hallille ja siellä käteen lykätään {sensuroitu}-jousi, josta ei olekaan enää niin helppo siirtyä primipuolelle.

En usko alkuunkaan, että kyse on tiedon puutteesta. Tietoa on saatavilla, ja kysyvää neuvotaan monilla eri alustoilla. Ei ole päivääkään, ettei vastaan tulisi kysymystä: hei, haluaisin tehdä jousen, saako tästä puusta tehtyä? Ja vastauksia seuraa.

Amerikassa äidinkielistä primijousikirjallisuutta on ollut laveasti ja yleisesti saatavilla bestsellerien muodossa 25 vuotta, mutta näyttää siltä, että sielläkin aika on tehnyt tehtävänsä, ja rivit sekä vaihtuneet että harventuneet. Tietenkin kirja itsessään on vanhanaikaiseksi käydyt medium. Kirjahyllyjä ei enää ole useimmissa kodeissa. Koulutetut ihmiset katsovat youtubesta, miten mielenkiintoisia asioita tehdään.

Suurin osa maailman ihmisistä haluaa ostaa jousensa kaupasta, ei tehdä sitä itse. Siinä syy. Eipä yksikään tenniksenpelaaja tai golffarikaan nakerra harrastusvälinettään itse. Meille primi-immeisille jousenkäyttö ei kuitenkaan ole urheilua, ei mitään niin arbitraarista ja resenttiä.

Moderni länsimainen jousibuumi alkoi 1923, kun Pope julkaisi Hunting with the Bow and Arrow’n. 25 vuotta myöhemmin jouset olivat plastiikkia ja puujousten vuolu vanhojen ukkojen vanhanaikaista touhua. Nykyinen uus-into syntyi 1990-luvun alussa, ja 25 vuotta myöhemmin rivit ovat jälleen harventuneet.

Itse kun menen käsikirves tai käsijousi kourassa talviseen metsään, palaan heti niihin fiiliksiin ja visioihin, joita koin vuonna 1993 samassa puuhassa. Teen edelleen sitä, mitä teen mieluummin kuin mitään.

Vaikka primitiivijousilla ja -jousiammunnalla on kymmenien tuhansien vuosien historia, niin modernista näkökulmasta sen historia on käytännössä vain joitakin vuosikymmeniä. Kaikki jousiammunta ennen vuotta 1940 oli käytännössä perinteistä - ammuttiin luonnonmateriaalijousilla, vaikka uudet tekniset innovaatiot ja jousen viihdekäyttö toivatkin hommaan oman vireensä. Kuten täällä aiemmin on todettu, niin jousen varhaiskantainen käyttö päättyi eri alueilla eri aikoina mutta keskimäärin noin pari sataa vuotta sitten lähes kaikki jousiammunta oli primitiivistä.

Nykyajan ihmisille tärkeintä on jousiammunta, kuten on ehkä ollut aina ja iänkaikkisesti. Ehkä siksi jousenveistämisestä ei ole syntynyt samanlaista traditiota kuin monella muulla alalla. Jousia tulee ja menee, eikä millään jousella yksilönä ole samanlaista kunniakasta historiaa kuin vaikkapa vanhoilla soittimilla, metallisilla aseilla, keramiikalla ja niin edelleen. Primitiivijousiharrastuksen (tai mikä se sitten onkaan) yksi ongelma on se, että siltä puuttuu perinteet. Kuten Tuukka toteaa, on tavallaan poikkeuksellista, että harrastusväline pitää tehdä itse, jotta pääsee ampumaan. Sekä jousiammunta että jousenveistäminen vaativat kumpikin taitoa, vuosikausien harjoittelun. Ja moni valitsee ampumisen, jolloin jousen merkitys jää vähäisemmäksi ja se on helppo ostaa kaupasta.

Onko liioiteltua väittää, että vasta TBB:n ensimmäinen osa toi kunnolla julki jousen veistämisen sen itsensä takia – siinä tehtiin tietoinen valinta, että jousen veistäminen on tärkeintä ja ammunta toissijaista. Jousen veistämisen kautta koettiin palattavan jousiammunnan juurille, primitiivijousien pariin. Popen teoksessa jousiammunta oli pääosassa, ennen 1940-lukua julkaistut jousenrakennusoppaat olivat keskittyivät oman aikansa modernien jousien veistämiseen, kuten myös myöhemmätkin teokset. Missään ei käsitellä jousen veistämistä primitiivisestä näkökulmasta.

Ehkä nykyisin jo jousiammunta sinänsä on riittävän perinteistä, jopa primitiivistä puuhaa. Jousiammunta ilman tähtäimiä ja apupyöriä on “traditionaalista”, ei siinä paina enää materiaalivalinnat paljon mitään. Siitä kertoo osaltaan ratsatusjousiampujien välineet. Enää ei edes tiedetä, että hyvän jousen voi tehdä itse puusta tai muista luonnonmateriaaleista. Ehkä puujouset on vain liian pieni juttu - pitkästä ja maailmanlaajuisesta historiastaan huolimatta - että siihen ei ole helppo tarttua. Moni puujousiharrastaja liikkuu esimerkiksi keskiaikapiireissä tai muussa vastaavassa toiminnassa, jossa perinteinen jousi on vain yksi osa laajempaa ja siten ehkä myös kiinnostavampaa kontekstia.

Toisaalta, ehkä jotain tulevaisuutta on. Nimeltä mainitsemattoman liiton isossa kilpailussa eräässä saksankielisissä maassa on ilmoittautunut peräti 177 Historical bow -luokan kilpailijaa. Se on kaikkien aikojen ennätys. Kaikkiaan kisassa on 2200 kilpailijaa. Aika moni siis ampuu perinteisellä luonnonmateriaalijousella. Olisi kyllä kiva tietää, että kuinka moni ampuu itse tehdyllä jousella ja mitkä ovat motiivit perinteisen jousen valintaan.

En ole ihan varma, mikä tämä “primitivinen näkökulma” on, mutta silti voin turvallisesti todeta, että ei pidä paikkaansa. Esimerkeiksi käyvät muun muassa:

Tim Baker (1991): Your first primitive bow - from live tree to finished bow in 6 days.

Barry Keegan (1995): Sticks and Stones Will Make My Bow. (jousen ja jänteen valmistus kivityökaluilla, joiden valmistus myös käydään läpi)

Bart & Robin Blankenship (1996). On the Cutting Edge: Stone Tool Bow Making. (jousten valmistus paikan päällä tehdyillä kivityökaluilla)

John McPherson (1997): The Quickie Bow. (jousen valmistus maasto-oloissa paikan päällä tehdyillä kivityökaluilla).

Paul Campbell (2012): A Stone Age Bow, String and Arrows from a Single Tree. (jousiammuntavälineistön valmistus yhdestä puusta kivityökaluilla).

Suurin osa edellä mainituista artikkeleista on julkaistu laajalevikkisessä Bulletin of Primitive Technology-julkaisusarjassa (1991 - 2015).

Tulee mieleen suuret yhteiskunnan muutokset, käsityökalut unohtuu, työkalut unohtuu, elektroniikka ja media valtaa maailmaa. Ei sellaisessa maailmassa elävällä ihmisellä ole pitkäjänteisyyttä jousen tekemiseen. Joskus on ongelmia itselläkin rauhottua, keskittyä ja malttaa. Nopeasti pitää saada valmiiksi. Ja varmasti vaikuttaa ympäristö tähän itse kullakin. Tätähän voi ja kannattaakin parantaa jokainen omalla kohdallaan.
Samoja harrastajakatoja uskoisin voitavan havaita muillakin pitkäjänteisyyttä vaativilla aloilla.

Alkaahan noita eräänlaisia “downshiftauksen” muotoja olemaan, joissa myöskin arvostetaan erilaisia asioita ja kehittävämpiä harrastuksia, joten ehkä tilanne voi hyvinkin muuttua lähiaikoina.

Minä näkisin lasikuituammunnan kiinnostuksen kasvun hyvinkin positiivisena asiana primijousiammunan kannalta. Esimerkkinä, valuu niitä vapaaottelijoita/lukkopainiharrastajia perinteikkäisimpiinkin lajeihin, kuten karateen ja judoon. Oikealla suunnalla jo ollaan, ammutaan jotain taipuvaa keppiä kohteeseen. Ehkä joku (tai monikin) huomaa tähtäinammunan tylsäksi ja tajuaa, että eihän tämä ollut ollenkaan sitä mitä mielessään ajatteli nähdessään taru sormusten herran legolasin jne.

Pitää tietysti ymmärtää, että onhan puujousen veistäminen todella niche harrastus, joten voisiko olla että 90-luvun huippuajat oli eräänlainen vääristymä?

Tuossa tulikin mielenkiintoisia kirjaehdotuksia, lukuun menee.

1 tykkäys

Tuukka - kyllähän nuo viitteet ovat tuttuja mutta olisi pitänyt olla tarkempi kommentissani. Viittasin aikaan ennen Bakeria, kuten kyseisen kappaleen alussa totesin. Kaikki viitteet viittaavat samaan - Baker aloitti yhden aikakauden. Vanhoista puujousiaikakauden lähteistä kaikki jousenteko-oppaat viittaavat oman aikansa jousien veistämiseen, ei varhaiskantaisten jousien veistämiseen.

Edit:
Massey, J. (1987). The Bowyer’s Craft. Girdwood, Alaska: Bear Paw Publications
Massey, J. (1990). The book of primitive archery. Girdwood, Alaska: Bear Paw Publications

Mielenkiintoinen aihe, ja tuo Tuukan aloitus kyllä pysäytti.
Silti näin aloittelijan näkökulmasta vaikuttaa siltä, että ainakin kiinnostus puujousiin on kasvamassa.

Esimerkiksi jos en itse olisi muutamaa juutuupi-videota eksynyt pari vuotta sitten katsomaan, niin en olisi vielä pitkiin aikoihin hoksannut aloittaa tätä “harrastusta”.
Jo pelkästään se, että kyseiset videot osuivat nokan eteen, kertoo mielestäni siitä, että asia on enemmän pinnalla ja ihmisten mielissä.
Tietty vielä on paljon ennakkoluuloja primitiivikamppeita kohtaan, mutta eikös tilanne ole nyt kuitenkin parempi kun oikeata tietoa on enemmän ja helpommin tarjolla?

Lisään vielä yhden hajatuksen, nimittäin omien havaintojeni mukaan kiinnostus ylipäätään kaikkea perinteisempää kohtaan on kasvussa. On herätty ilmastonmuutoksen myötä huomaamaan monia asioita ja kulku kohti luontoystävällisempää ja perinteisempää on alkanut. Ehkä pikkuhiljaa samaa tapahtuu myös jousille?

Tietysti oma näkövinkkelini on lähinnä nuorista akateemisista piireistä katsoen, mutta sellaisista piireistähän tällaiset suuntaukset ovat monesti syntyneet.

Pallon laajuisesti varmasti Tuukan havainnot ovat täsmällisiä Puujousen suosion nyykähtämisestä, kun hän internationaaleja foorumeja tarkemmin seuraa. Samaten merkittävät julkaisut kansainvälisesti ovat näemmä aallonharjansa ohittaneet. Ehkä joskus koittaa toinen aalto?
Tai aaltoja tullee paikallisesti? Taka-Hikiän tai Turun suunnilta…

Paikallisesti, tietämykseni mukaan taas esim Helsingistä n.40-60km pohjoiseen puujousi on elävämpää kulttuuria kuin elämäni (n.50v) aikana kuunaan.
Kurssilleni tunkee nyt 18 tekijää kevätkaudelle ja se on jo tilojen ja tutorin äärirajoilla, mutta otin kaikki mukaan.
Hesassa ei ole 2000 luvulla ollut tietääkseni alan kilpailuita muita kuin hieman vitsikäs “hirvenhiihto” helmikuisin ja sitten nämä Petikon Vaistot 2011-2016 ja 2002 järkkäämäni kisa Vuosaaren liepeillä.
Menneiden 4 vuoden kursseilla olen aseistanut lapsia noin 30 ja aikuisten kanssa 2014 vuoden jälkeen uuden jousen käteensä sopivaksi on muokannut n. 40 henkilöä. Palavaa harrastusintoa on siis täplittäin.

Jos kurssit olisivat jääneet järkkäämättä ja olisin vaikka kuinka innokas netissä ja metsässä tekeleitäni näyttävä harrastaja se tuskin olisi tuonut oman puujousen valmistamiskokemuksia noin monelle.
Ihmisillä on tapana valita se helpompi vaihtoehto ja siksi varmasti muut kuin puumateriaaliset jousiostotuotteet jyräävät. Niitäkin hipelöidessään moni varmasti tuntee olevansa primiasian äärellä kun ei paremmasta tiedä. Tai viitsi ottaa selvää. Tai sitten ne ostotuotteet vain yksinkertaisesti riittää ostajilleen.

Helpomalla pääsyä tukee mm. havaintoni kun kurssillani kävi muutama larppaaja männä vuonna, jotka kokeilivat raspaamista ja käsityötä jousen aikaan saamiseksi. Toisen jousi kosahti ja hän luovutti, toiselle tein jousen n 70% itse ja kaveri haihtui kurssilta tyytyväisenä “tekmänsä jousi” mukanaan. Käsityö olikin kovaa hommaa… Luulen että kaverit ovat palanneet ostotuotteiden pariin. Moni muukin on luovuttanut kun tulee lastua tehdessä hiki tai rakko kämmeneen. Toisaalta taas, mikä ilo “opelle” kun joku saa aikaan toimivan jousen. On ollut myös “lannistumattomia Lukeja”, joiden jouset syystä tai toisesta ovat pasahtaneet, mutta jatkavat silti kunnianhimoisesti eteenpäin. Aivan upeaa. (terkut Tomille)

Hiljaksiin eteenpäin. Tuukalta kun kosahtaisi “Metsästys puujousella ja jousen valmistaminen” Kirja, kaikkine erätarinoineen, niin harrastajaluvut paukahtaisivat saletisti ihan laipioon. Tuomon kirja tullee harrastajapiikin tekemään tai jos toivoa saa, niin mieluummin hitaamman, tasaisen harrastajalukujen kasvun.
Mulle riitää että ne jotka lajiin haluaa tutustua, tutustuvat ja ne jotka siihen sairastuvat eli jatkavat, niin jatkavat. Joskus haaveilin yli 100 hengen primijousikisoista jne… Nyt riittää nämä kuviot joita itse järkkään ja joihin muiden järkkäämänä osallistun, nehän ovat suurentuneet koko 2010 luvun!

Summa summarum, kaikki konkreettiset teot joihin on uuden harrastajan mahdollisuus osallistua, tuovat lajiin uusia harrastajia.

1 tykkäys

Omalla kohdalla hurahtaminen tänne “primipuolelle” kävi vähän vahingossa. Olin Varkaudessa käynyt tutustumassa paikallisen jousiseuran toimintaan ja siellä ei ollu kuin yksi joka ampui lonkkarilla.Sitten on onneksi täpä internet jossa törmäsin Knuutinpoikien sivuille ja totesin että tuo on se myös minun juttu. Ja uskon että näitä tälläisiä kokemuksia on monella muullakin. Jousiakin olen tehnyt parikymmentä ja niillä ampuillut kotosalla mutten vielä ole kisakelpoista jousta saanut aikaan.Paljon kilpailuja käyneenä tulee juteltua toisten kisaajien kanssa jousista ja kyllä itse tehdyllä toimivalla jousella on korkea status monen mielestä.Ja nyt kun katsoo tota Tuomon tekemää kilpailukalenteria niin tapahtumia on ensi kesänä aika kivasti. Sais talveksikin jonkun kisan olis kiva.

Tuukka laittoi:

Somessa, missä toiminta nykyään enimmäkseen on, olen seurannut vierestä suosittuja trad-ryhmiä, ja todennut, ettei niiden keskusteluissa ole mitään siementä primimiehen ajatuksille. Postaukset surraavat sen ympärillä, minkä merkkisen ja mallisen jousen kukakin on ostanut, minkä merkkisiin tehdasleikkureihin luottaa, ja käyttääkö kuulihiutua vai peräti seetrivarsia nuolissaan. Itse luonnonmateriaaleista tekeminen, ongelmanratkaisu lastuava työkalu toisessa ja kansatieteellinen kuvaus toisessa kädessä, on tyystin alienia touhua.

Mun mielestä Atarnilla ja esim Hornbowyers ryhmässä (FB) ei ole tämmöstä meininkiä, vaan nimenomaan trad ihannointia.

Trad-ryhmillä en tietenkään tarkoittanut ATARNia ja Hornbowyersiä, vaan Traditional Archery-pohjaisia ryhmiä = kusilaitua ilman apupyöriä.

Edellä on kaksi täysin vastakkaista näkemystä kusilaidun vaikutuksista. Miten mahtaa olla? Oma kokemus ja näkemys on, että nettotappio on kyseessä. Kiinnostuneen aloittelijan näkökulmasta syntsa on framilla ja sitä tarjotaan käteen, on ongelmatonta ja itäblokin ansiosta nykyisin edullistakin. Jos historian paloa ei ole mukana, ei syntsassa ole kuin hyviä puolia. Kusilaitujälleenmyyjät lisäksi peittelevät hunnijoustensa todellista luonnetta, jolloin historistikin saattaa haksahtaa. Tunnen henkilökohtaisesti joukon ihmisiä, jotka ovat vaihtaneet lyhyen puu-uransa kusilaituun, apupyöriin tai tuliluikkuihin. Toiseen suuntaan liikettä ei nykyisin erotu, vaikka aikoinaan ysärillä se oli useimpien tarina.

No, ei määrä ole koskaan ollut laadun korvike. Uskon edelleen, että oikeat tyypit päätyvät natu-puolelle joka tapauksessa. Onhan siitä näyttöä täällä meidän pienellä foorumillammekin.

Hyvä väli-isku tähän kohtaan. Ehkä jotain kytöä onkin. Ville ei ollut kuitenkaan mestoilla 20 - 25 vuotta sitten, kun millä tahansa mittarilla tekemistä ja pöhinää oli enemmän. Primiseurojen jäsenmäärät, primikisojen osallistujamäärät, primijulkaisujen tiheys (ks. esim. edellä antamani artikkelilistan julkaisuvuodet) ja vaikka tämä Knuutinpoikien foorumi omana osasiivunaan: nykyisin 100 jäsentä, 10 vuotta sitten oliko 500? Foorumit eivät vedä, joo, mutta kun ei ne kadonneet tyypit tee puujousiammuntaa missään muuallakaan.

Tuossa on perää. Jousen ja vaikka puukon, suksien ja (puu-)veneen välillä on kulttuurinen kuilu. On kuin jousi olisi jotain ylimääräistä, vanhanhaikuista harrastelua, kun taas jälkimmäiset kolme jotenkin järkevämpiä, konkreettisempia, aidompia asioita. Toisin kuin jälkimmäiset, jousi ehti taantua leikkikaluksi ennen nykyaikaa. Leikkikalun leima ja kuilu “käyttöesineisiin” on tiukassa vielä nykyäänkin, vaikka kukaan ei oikeasti tarvitse käsintehtyä puukkoa vyöllensä tai puuvenettä liikkumiseensa. Mummo-vainaanikin tuhahteli kriittiseen sävyyn isona poikana tekemilleni jousille ja nuolille - oli turhanpäiväistä hommaa, mitä puukonteko ei varmastikaan olisi ollut.

Jousi-ihmisellä jousi on päivittäin kädessä ja käytössä, jousen kanssa tehdään ihan konkreettisia asioita, kuten kannetaan riistaa pöytään. Itsensä jousissa ja nuolissa pitäminen on hyvinvoinnin edellytys, henkisestikin.

Mitä tulee siihen, oliko koskaan jousimestareita, niin vastaus on, että oli, lähes varmasti myös Suomessa. Etevimmät jousen- ja nuolentekijät työllistivät itsensä tekemällä kaukoaseita muille, varhaiskantaisissakin yhteisöissä, ja sitä enenevämmin, mitä monimutkaisempi jousityyppi oli käytössä. Re: monipuiset jouset Pohjolassa, jännerekurvit Pohjois-Amerikassa jne.

Tuo on muuten totta että jouseen lyöty leikkikaluleima on isketty siihen tosi tiukalla musteella. Ei tunnu lähtevän santapaperillakaan. Relevantiksi mesästysaseeksi perinnejousen tunnustaneet vanhempien sukupolvien edustajat ovat jo mullan povessa. esim. Pappani (s.1916-2002) oli vielä sitä polvea joka piti jousta ihan oikean menopelinä ja lapselle tehty versio oli vain harjoitusaskel varsinaisiin jousiin. Oravametästykseen hän piti jalkajousta parhaana pelinä. Sotien aikana ja niiden jälkeen syntyneistä, eli omien vanhempieni sukupolvesta saa sitten jo hakea suurennuslasilla vastavia ihmisiä.
Heistä moni pitää sitä leikkikalumaisuuden ohella jousta romanttisena hupsuiluna tai pilkkan kohteena, tyyliin: Mikä Robin Hoodi sinäki luulet olevas…? Mikäs vinkuintiaani siellä puskissa möyrii…?

Ala siinä sitten perustelemaan jousen valmistukseen tarvittavan käsityötaidon tai tietämyksen määrää. Ampumataidon harjoitelun vaativuudesta puhumattakaan tai muista jouseen liittyvistä hienouksista.

On muuten lienee tuttua jokaiselle, tuo puujousiammun vähättely. Mutta mistäpä ihmiset tietäisi. Nykyaikana on onneksi jo tieto paremmin saatavilla, kuin tällä sota-ajan sukupolvella.