Kauden alussa asetin itselleni tavoitteeksi saada kolme rusakkoa puujousella ennen helmikuun loppua. Alkukauden pitkän matkan rusakon jälkeen on kuitenkin ollut todella hiljaista. En ole laittanut nuolta jänistä kohti pitkään aikaan, maastotuntien kertymisestä huolimatta. Pupuleikkurit kuiskivat viinestä toimettomina.
Olen kierrellyt harvoin käymääni, mutta vuosi sitten hyväksi toteamaani rusakkorinnemetsää jo hyvän tovin. Lupaavia päivämakuupaikkoja riittää lehtipuuvaltaisella, maapuuta ja vesaikkoa sisältävällä alueella, mutta nyt niiltä ei löydy karvalimppua. Ikään kuin loppukaneettina laskeudun rinnettä alas, rantaviivaa kohti. Maasto alkaa siellä käydä rytyisen vesijättöiseksi. Miksipä rusakko olisi sinne asettunut?
Maaston laskiessa lehtipuusto tihenee. Luovin kulkukelpoisimman näköisestä kohdasta leppien, tuomien ja pajujen lomaan. Yhtäkkiä etuvasemmalta kymmenestä metristä lähtee tuuheapyllyinen jänis! Rusakko oli makuulla linjaan kaatuneiden maapuiden muodostaman vallin tyvellä. Se pujottelee vauhdilla vesaikon lomassa vasemmalle ainakin 30 metrin päähän. En näe enää mihin se meni. Tyypillisen arka tämän metsän jänö, mietin. Vaan kokeillaan.
Jään sijoilleni vartomaan, jotta pupulla ei ole syytä jatkaa pakoaan. Lähestymällä tauon jälkeen pupua aivan uudesta suunnasta enkä sen jälkiä pitkin voin päästä ampumaan makuulle uudelleen asettunutta rusakkoa. Olen aiemminkin päässyt hervottoman hyviin ampumatilanteisiin tällä tavalla taktikoiden.
Himmailen vanhan raidan kupeella kymmenen minuuttia, sen pitäisi hyvinkin riittää. Palaan sitten omia jälkiäni takaisin keskirinteen kinttupolulle. Jatkan polkua, kunnes olen ohittanut olettamani pupun sijainnin. Sen kohdilla alarinteessä on julmetun tiuha vesaikko-pensaikkohässäkkä, jossa rusakolla on vaikka kuinka monta hyvää lokosta tarjolla. Lähden kiertämään sotkuista kasvustoa, silmät ja korvat ammollaan. Pupua ei näy.
Kulku käy vähä vähältä hankalammaksi. Jalan alla on kerros käkkyrää, jonka lomassa seisoo vesi. Eteen tulee maassa makaava valtava, kaksihaarainen valkopaju. Sitä ei käy kiertäminen, ja ylittäminen hälyttäisi kaiken riistan matkojen päästä. Puun vaakasuoran haaran läpi näyttäisi mahtuvan äijä, rimaa hipoen. Tungen itseni haaran läpi. Ei tämä enää mitään metsästystä ole vaan esterataryynäystä, mietin.
Saan itseni kuosiin ähellyksen jälkeen ja alan skannata vesaikkohässäkkän tätä sivua. Uskomatonta mutta totta: pensaiston lomasta pilkistää harmaata karvan näköistä juttua. Kätkömakuulle asettunut pupu kesti älyttömät voimisteluni – piti kai vaarattomana hulluna. Nostan jousen, mutta jänöön ei ole kunnollista linjaa. Nuoli menisi parhaassakin tapauksessa suolille. Kuin tilauksesta epäluuloiseksi käynyt pupu nostaa kytkintä ja hyppii pari metriä eteenpäin pensaiston sisällä. Sen päähän syntyy esteetön linja. Keskityn pupun silmään, vedän leikkurin tappiin ja vapautan jänteen.
Nuoli sihahtaa matkaan, kuuluu rusahtava mätkäys. Täysosuma! Rusakko kavahtaa takajaloilleen, kaatuu siitä selälleen ja jää nuoli päässään makaamaan kyljelleen vesojen keskelle. Pakolaukkaa tapaileva askellus sammuu parissa sekunnissa.
Ampumamatka oli kahdeksan metriä. Pisteeseen keskittyminen tuotti tulosta. Leikkuri iskeytyi rusakon ohimoon ja läpäisi sen päätä 12 senttiä, tappaen saaliin nopeammin kuin mikään.
Alusta loppuun saakka onnistunut, hartaasti odotettu metsästystilanne tuntuu uskomattoman hyvältä. Univeloista huolimatta askel on kepeä, viisikiloinen herkku repussa notkuen. Siitä syö aikuinen mies viikon päivät, ei mikään mitätön lihanlähde.
Kotona paistan ensi töikseni rusakon maksan runsaan sipulin kera. Namm!