HB- ja LB-jousiammunta Lehtiksen tapaan

Tämän kirjoitelman tarkoitus on lyhyesti kertoa, kuinka ammun perinne- ja pitkäjousilla yhdellä perusotteella (”välimeren”) ja vakioankkuroinnilla WA:n ja IFAA:n sääntöihin sopien. Ampumatekniikkani on vuosien saatossa asettunut sellaiseksi kuin se nyt on, vaikka pieniä muutoksia siinä varmaan edelleenkin tulee, kun kehoa kuulostelee ja osumia katselee. Ampumatekniikkani ei sellaisenaan varmaankaan ole ainoa oikea ja kaikille sopiva, sillä ampujan henkilökohtaiset fyysiset ominaisuudet ja rajoitukset sekä mieltymykset voivat olla hyvinkin erilaisia, mutta ehkäpä tästä saa vinkkejä kunkin omaan ampumiseen. Ihan pielessä en usko oman ampumatyylini olevan, koska tavanomaista jäykemmistä jousistani huolimatta en ole kärsinyt käytännössä lainkaan monelle jousiampujalle ikävästi tutuiksi tulleista (rasitus)vammoista ja Loukkaantumisista. Kaipa ne vuosien aikana ampumani kisatuloksetkin samaa kertovat.

Lähdetään ampuma-asennostani, joka on periaatteessa se tavanomainen ”FITA-pönötys”, kuten jotkut tuota taulu-ampujien asentoa kutsuvat. Jalkaterät ja hartialinja siis noin 90 asteen kulmassa taustaan nähden ja omien hartioiden levyinen haara-asento. Tähtäinampujien asennosta poiketen pääni ei ole pystyssä, vaan kallistuu hiukan eteenpäin, samaan suuntaan, mihin jalkaterät osoittavat, jotta hallitseva (oikea) silmä on mukavasti jänteellä olevan nuolen yläpuolella. Jousi on myös hieman kallistettuna, ettei ylälapa peitä näkökenttää taululle. Jousikäsi osoittaa horisontaalisesti suorana kohti taulua olkapää alhaalla. Myös jousikäden ranne on (ainakin vedon alussa) suorana ja rystyset tähtäinampujien tapaan n. 45 asteen kulmassa jouseen nähden. Otteeni kahvasta on vain kevyesti etusormen ja peukalon muodostamassa lenkissä, sormenpäät kevyesti yhdessä ja muut sormet rentona koukussa. Sormi- ja rannelenkkien käyttöhän ei ole sallittua kaikissa säännöissä ja luokissa. En siis purista kahvaa koko kouralla, vaikka jotkut tällä ns. ”knuckles white” -otteellakin ampuvat hyvin. Itse huomasin jo ampujaurani alussa siitä aiheutuvan melkoista hajontaa osumissa, sillä tiukka puristus kahvasta esti jousen vapaata liikettä laukaistessa heittäen nuolia sivusuunnassa ja ranteen oikeneminen laukaistessa taas aiheutti pystyhajontaa. Myös kokokouraote taivutetun ranteen kanssa itse asiassa aiheutti ainoat fyysiset ongelmani tähän mennessä, kun jousikäden kyynärpäässä ilmeni tenniskyynärpään tapaisia kipuja. Kivut katosivat heti, kun aloin ampumaan ojennetulla ranteella ja ”löysällä” otteella, jolloin osumaparvi pieneni samalla huomattavasti.

Ampumasuoritukseni aloitan hakeutumalla edellä kuvattuun ampuma-asentoon ja ojennan jousikäden jousineen kohti taulua sormet (ja nuoli) jänteellä. Usein tässä vaiheessa vielä suljen silmät, kun haen perusasentoa ja jos silmät avatessa nuoli osoittaa sivusuunnassa ohi taulun, korjaan asentoa viivalla tai paalulla niin, että pystylinja on oikea. Näin vältyn turhilta sivuheitoilta. Ylä- tai alatauluun ja maastossa suhteellisen tasaisella ammuttaessa teen korkeuskorjauksen lantiolla, en jousikädellä. Jousikäden ja ylävartalon asennon pyrin siis pitämään aina samana matkasta ja maastosta riippumatta, jolloin vetopituus säilyy myös samana. Maastossa ylämäkeen ammuttaessa siirrän takimmaista jalkaa taaksepäin (kantapään suuntaan) ja alamäkeen ammuttaessa eteenpäin (varpaiden suuntaan) jonkin verran kulmasta ja matkasta riipuen, jotta lantio taipuisi mukavasti ja yläkropan asento säilyisi samana kuin tasamaan ammunnassa.

Kun ampuma-asentoni on kohdallaan, jousikäsi ojennettuna ja nuoli pystysuunnassa kohti taululinjaa, kiinnitän katseeni taulun keskustaan (tai eläinhahmon vitaaliin) ja pidän sen kohdistettuna siihen koko loppusuorituksen ajan. Nuoli näkyy näkökentässäni epätarkkana hahmona osoitten kohti maalia ja katseeni on tarkennettu aikomaani osumapisteeseen. Lyhyemmillä matkoilla aina reiluun 20 metriin saakka ”näen” suoran nuolen suuntaisen linjan kohteeseen ja vedän jousen täyteen vetoon. Keskisormeni pää ”ankkuroituu” suupieleeni ja peukalon toinen nivel korvan alle leukaluun takana olevaan kuoppaan. Hyvässä suorituksessa liike pysähtyy hetkeksi ”ankkuriin”, katse pysyy kohteessa, tapahtuu laukaisu, katse pysyy edelleen kohteessa ja jousikäsi suorana (sekunnin murto-osan), kunnes nuoli on perillä. Pidemmillä matkoilla nuolisuoraa en luonnollisestikaan voi enää ”nähdä” ja käyttää, mutta suoritus pysyy samana kuin lyhyillä matkoilla. Haen pystylinjan taululle, kiinnitän katseen kohdepisteeseen ja haen lantiota taivuttamalla matkan (ja maaston) mukaisen korkokulman näkökentässä häilyvälle nuolelle, vedän, ankkuroin ja laukaisen kuten edellä kuvasin. En siis mittaa (liian laiska opettelemaan), hae enkä käytä mitään merkkiä, mihin tähtäisin nuolen kärjellä, en sisällä enkä maastossa. Perusasento, katse kohteeseen, veto, lyhyt ankkurointi ja nuoli matkaan vähän samoin kuin tikan- tai pallonheitossa. Pidemmillä matkoilla silmät-kroppa-aivot-yhteistyö tapahtuu osittain alitajuisesti ja sopivan korkokulman käyttö on ”kalibroitunut” systeemiini yksinkertaisesti ampumalla eri matkoja tasaisella ja mäkimaastossa. Näin olen nuolen lentoradan oppinut hahmottamaan ja ammuntani on ehkä enempi sitä ”vaistoammuntaa”. Kertaan vielä, että katseeni on matkasta riippumatta kiinni toivotussa osumapisteessä ja nuoli samoin esisuunnattuna jo ennen vetoa ja pysyy siinä linjassa vedon aikana. Mainittakoon vielä sekin, että paunoista on apua pidemmillä matkoilla, kun nuolilla on laakeampi lentorata.

Minä siis ammun edellä kuvatulla tavalla perinne- ja pitkäjousilla, mutta se ei missään nimessä ole ainoa ja oikea tapa. Olen ehkä keskimääräistä parempi hahmottamaan tilaa kolmiulotteisesti ja tällä avulla onnistun usein saamaan nuolet osumaan sinne, mihin haluan. Toiset haluavat/joutuvat mittailemaan matkoja ja käyttämään erilaisia maaston ja taustan kohtia tähtäilypisteinä ja osuvat hyvin niillä keinoilla. Yhteistä meille kaikille mielestäni on kuitenkin se, että siellä viivalla/paalulla tekee asiat ja suorituksen toistettavasti, teki sitten mitä tahansa. Perusasentoon ja -suoritukseen kannattaa mielestäni panostaa, aloittaa sillä ”FITA-pönötyksellä” ja muokata se itselle perinne-ja pitkäjousiammuntaan sopivaksi. Metsästysammunta suorituksena paikkoineen ja asentoineen on sitten ihan oma juttunsa (yhdellä nuolella osuttava, jos saalista haluaa), enkä puutu siihen tämän enempää.

Toivottavasti joku teistä lukijoista löytää tästä tekstistäni jonkin tiedonmurusen, joka auttaa hiomaan omaa ammuntasuoritusta paremmaksi. Kerron myös mielelläni lisääkin jos/kun nokakkain satutaan jossain tai viestittelette muilla keinoin.

Esa ”Lehtis” Lehtorinne

12 tykkäystä

Hienoa! Vielä en kerennyt lukea loppuun, mutta havainnollistava kuva tai pari voisi olla hyvä! Saatanpa käydä kaivelemassa kisakuvia, vaan vähänlaisesti muistan nähneeni.

Noniin, olipa hyvä kuvaus. Ja eipä tuossa omasta tavoitellusta suorituksesta hirmuisia eroja ollut.
Ehkä se on mielenkiintoisin että pitkillä matkoilla et pudota ankkuripaikkaa alemmas. Eikö tämä helpottaisi 80-100 jaardin pitkillä matkoilla, oli York tai FFAA maastokisa? Minä teen näin ja sillä löytyy helpoiten se osuva resepti kun nuolen kärjen saa (visuaalisesti) lähemmäs taulua.

Kyssäri, teetkö laukaisun staattisesti vai dynaamisesti? Eli jääkö vetokäsi laukaisussa enemmän tai vähemmän paikalleen, vai meneekö vetävän käden olkapään taakse, ns.läpi?

Hyvä kirjoitus Esalta! Minulla on joitakin kuvia mutta jos vain mahdollista, niin ota video yhdestä sarjasta nuolia. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja video kertoo enemmän kuin tuhat kuvaa…

Esan tarkkuus on kyllä suoraan sanottuna hämmentävän hyvä. Ei ehkä niin oppikirjamainen mutta todella toimiva – ja kuten Esa sanoi, hyvin toistettavissa. Ja vielä vaistoammunnalla ja isoilla paunoilla. Tavallinen kuolevainen kärvistelisi taulukauhun kourissa.

Päällisin puolin olen Esaa katsellut paljon ammuntapaikalla. Mielenkiintoista oli lukea siitä mikä ei näy, eli tapahtuu pään sisällä. Hienoa että kerroit siitä.

Hyvä tyhjennys Esalta! Oikeastaan tutun kuuloista omasta ampumisesta:)
Selkein ero että pitkillä matkoilla missä kohde jää nuolen kärjen alle, muutan ehdottomasti asemointia.
Kyllä nuolenkärki heiluu tiedostamattomasti silmissä…luulisin…ehkä AR ammunnassa eniten.
Pitkälläkin matkalla jos keskityn liikaa kärkeen niin sudeks menee:)
Itse siiryin muutama vuosi sitten kokokouraotteeseen, syystä että ranteeni ei enää tykännyt
tuosta peukalo etusormi kuopasta, siis en purista, koura on avoinna ja sormet löysällä lenkillä.

Tuohon jeren kysymykseen viitaten, itse nousin 20jaardin ammussa tuosta 200pinnan
kuopasta keskiarvolle 235 kun keskityin laukaisuun niin ettei milliäkään taakseppäin
ennenkuin taulussa lätkähtää.
Pahin virheeni on ollut juuri se että vetokäsi liukuu laukaisussa taakse…milloin se liukuu
myös helposti sivulle.
Onhan se asia opittu jo AR.ää treenatessa mutta sitäpä olikin hankala tajuta lyhyellä matkalla:)

Kun videoin omaa ammuntaani huomasin myös että hyvissä osumissa käsi ei liikkunut poskella juuri lainkaan. Heikoissa osumissa näkyi selkeä veto taakse tai sivulle.

Kiitos kommenteista. Kuvia tai videota tulee, jos joskus saan jonkun kuvaamaan tai muistan ottaa kameran statiivin kanssa mukaan.

Ankkurointia en vaihtele, liikaa muuttujia, vaan harrastajatason keilailun ja golfin tapaan (jälkimmäistä en ole kokeillut) perussuoritus on aina sama. Keilauksessa vaihdetaan lähtöpaikkaa, ehkä palloa ja ehkä pallon osumakohtaa radan alussa, mutta heitto on periaatteessa aina sama. Golfissa vaihdetaan mailaa, mutta svingi sama. Ankkuroinnin vaihtelussa nuolen nokin ja silmän välinen ero muuttuu ja lentoradan hahmotus vaikeutuu. Taitaa olla niin, että kärjellä tähtääjät pelaa enemmän ankkuroinnin kanssa silloin, kun se on sallittua, eli pyrkivät pitämään tähtäyspisteen samana kuten jänteellä kiipeilijät. Eräskin LB-ampuja(tar) höpöttää koko ajan ylä- ja ala-ankkurista ja sitten välillä sekoilee niiden kanssa missejä tehden.

Ei taida minun vetokäsi liiemmin taakse liikahtaa… johan sitä sen verran on kalkkia nivelessä, ettei yli mene.

No mutta eikö tuo juuri paikallaan oleva käsi tee sitä huonoa laukaisua? Tätä oikeaoppista laukaisua avataan juuri noissa tämän ketjun videoissa. Selkäveto haltuun

Kun vetokäsi jää paikalleen, sormet syrjäyttävät jännettä sivulle päin ja ikäänkuin tietoisesti/pakottaen avautuvat. Sormenpäät työntää jännettä sivuun ja tulee heittoa. Usein näkyy niin että vetokäsi heilahtaa hallitsemattomasti laukaisun seurauksena.

Kun vetokäsi liikkuu laukaisussa taaksepäin, laukaisu tapahtuu ikäänkuin vedon seurauksena, eivätkä täten sormet ole taipuvaisia työntämään jännettä sivuun koska liikkuvat samalla suoraan taaksepäin. Käden liike ei välttämättä ole iso, vaan todella lyhyt, mutta tunnistaa siitä että käsi liikkuu nuolensuuntaisesti.

Pääsääntöisesti ajattelisin että mikään nuolen suuntainen liike ei aiheuta sivuttaisliikettä ammuntaan, mutta paikalleen jäävä vetokäsi tekee. Dynaamisen laukaisun etuna voisi myös ajatella että veto ei pääse valumaan, vaan laukaisu tulee luonnostaan huippukohdassa.

Itselläni dynaamisen ja staattisen laukaisun ero on kuin yö ja päivä. Niin pehmeä ja vaivaton laukaisu kun käsi liikahtaa laukaisun seurauksena taakse, kohti olkapäätä. Puhutaankohan me samasta asiasta? :smiley: Pitäisi olla videota ammunnasta! Seuraavissa kisoissa katson silmä tarkkana oppia.

Mitä mieltä @Tuomo?

Keskimäärin dynaamista laukaisua pidetään parempana kuin staattista laukaisua, joskin dynaaminen on hieman vaikeampi hallita hyvin. Kummallakin tavalla voi tietenkin ampua hyvin, jos laukaisu on aina samanlainen. Hyvin monella esiintyy dynaamisessa laukauksessa sitä, että käsi liikahtaakin liikaa sivulle, kasvoista poispäin, jolloin tuloksena on huono laukaisu.

Tässä yksi esimerkki dynaamisesta laukauksesta, jota Riksun seuran valmentaja käyttää esimerkkinä “täydellisestä” laukaisusta:

Tässä oma versio:

Käden liikettä ei pidä liioitella, olennaista on rento laukaisu ja jos käsi liikkuu taakse päin, niin se tapahtuu itsestään, reaktiona laukaisulle. Kuten noista videoista näkyy, ensin nuoli lähtee sormista ja vasta sen jälkeen käsi liikahtaa taaksepäin, syynä käsivarren paljon suurempi massa nuoleen verrattuna, jos oletetaan, että liikemäärät vastaavat edes suunnilleen toisiaan.

Hyvä laukaus on kyllä hankala ja monimutkainenkin kokonaisuus. Itse olen huomannut sellaista ongelmaa, että jos keskityn “liikaa” selkävetoon, ettei nuoli valuisi, niin jäkitän herkästi sormia, jolloin laukaisusta tulee tönkkö ja nuoli lähtee huonosti, yleensä yläoikealle. Kun laukaisu on oikeasti hyvä, niin nuoli lentää suoraan ja taulussa näkyy vain sulkien muodostoma tähtikuvio. Hyvän laukauksen ydin on rentous.

1 tykkäys

Lisäyksenä Jerelle että oma mieltymykseni on pitkällisen empiirisen tutkimuksen tulosta:)
Eli en kertakaikkiaan ole päässyt sinuiksi tuon opetetun laukaisun kanssa…
Max 3nuolta pystyy mutta sitten hajoaa jos vetokäsi lentää taakse?

Vähän menee aiheesta mutta mietittävää muille.
Matka 20 jaardia, sama jousi ja nuolet, sama vetopituus,asemointi näyttää kuvissa hyvin samanlaiselta toinen näkee nuolen kärjen taululla,
Minä näen sen lattian rajassa?
Kaksi ampujaa (joita itse olen opettanut…eli tekevät samoja virheitä kuin minäkin:) )
Ja kummallakin kärki taululla…minulla lattianrajassa…

Voiko laukaisu vaikuttaa näin paljon? asemointi eron pitäisi jo näkyä?

Tämä riippuu paljon ankkuroinnista - mitä ylempänä, sitä lähempänä taulua nuolen kärki yleensä näkyy. Varmasti tapa visualisoida tähtäyskuvakin vaikuttaa. Vaikka nuolen kärki heiluu ääreisnäössä, niin välillä sen voi ikään kuin hahmottaa taulun lähellä. Sitten kun kärkeä tarkkailee, niin se onkin reilusti taulun alapuolella. Liittyy tähän Esan mainitsemaan asiaan:

Itse, jos seison 20 jaardin viivalla ja ojennan käden suoraan eteen, niin nuolen kärki osoittaa maalin alla pisteeseen, joka on noin 3–4 sormenleveyttä maalin keskipisteen alapuolella, riippuen hieman välineistä. Eli reilusti maalitaulun alapuolella.