Kuten on käynyt ilmi, viheliäinen tarkkuusvaje iski minuun kesken kiihkeintä jahtikautta. Pummien määrä kasvoi hälyttävästi, kultaisia hetkiä valui käsistä. Kun esterin perse ei meinannut kuroutua, oli diagnostinen tauluharjoittelu mahdotonta.
Seuraavaksi paras vaihtoehto oli kuivaharjoitella ampumasuoritusta kämpässä. Jännittelin jousta ajatuksella ja keskityin nuolen tarkkaan linjaamiseen ja linjan pitämiseen vedon läpi, vetokäden rentoutta menettämättä.
Illan hämärtyessä sade lakkasi vihdoin. Lähdin metsälle puolisen tuntia auringonlaskusta. Maastoon päästessäni fasaanit olisivat siis jo yöpuulla, ja rusakot lähteneet ravinnonhakuun.
Vaikka sade oli tauonnut, maasto oli muuttunut. Poluista oli tullut puroja, vesi tirskui jalan alla sellaisissakin paikoissa, jotka normaalisti rutisevat jalan alla. Etenin hissuksiin ja hain tantereesta pilkottavien rusakonkorvien ohella tuomenlatvuksista möykkyjä. Fasaanit suosivat tähän aikaan tuomia yöpuinaan.
Kuljin ylärinteessä ja luin puiden latvoja, jotka täältä käsin olivat melkein silmän tasalla. Erään viime viikolla kukkoa majoittaneen tuomenlatvuksen haarassa oli ylimääräistä tummaa. Fasaani, vähäisen pyrstönsä perusteella kana. Vaihdoin normileikkurin fp-leikkuriin.
Kana nukkui vielä, ja se oli tärkeä etu. Jos lähtisin rymyämään alas rinnettä päästäkseni ampumaan kanaa alhaalta käsin, tämä heräisi varmasti. Jos ampuisin näiltä sijoilta, olisi matka pidempi ja ohi mennyt nuoli hyvin todennäköisesti mennyttä. Osuma kuitenkin tehoaisi nukkuvaan lintuun kuin moukarinisku. Ei pakopyrähdystä ja pimeistä tiheiköistä hakua.
Nyt oli aikaa ja tilaa rakentaa ampumasuoritus ihan alusta. Se tuntui tarpeelliselta. Hain jaloille hyvän stänssin, rentoutin hartiat, kohotin jousen ja linjasin nuolen tarkasti noin kahdeksan metrin päässä olevaan möykkyyn. Tältä kohdin oksiakaan ei tullut tielle. Pidin jousikättä järkähtämättä ja annoin vetokyynärpään mennä taakse ennen jänteen vapauttamista.
Kuului kumea kopsahdus, kuin onttoon lahopuuhun osuma. Kana humpsahti oksaltaan alas, mätkähtäen maahan. Yöpymäpuun tyvelle ei voinut nähdä, joten kuuntelin lisää. Pienen pientä rapinaa, sitten ei mitään.
Latasin paikkoleikkurin jänteelle, napsautin otsalampun päälle ja laskeuduin alas rinnettä. Tuomen alla ei alkuun näkynyt mitään, mikä nosti paineita. Sitten silmäni osui täysin maastonväriseen myttyyn, joka värisi viiden metrin päässä maassa. Astelin lähemmäs, hain vesaikosta esteettömän linjan ja tuikkasin kanaa leikkurilla. Osuma ja varmistus.
”Nukkuvaa kylkeen” on ennenkin tiputtanut linnun kuin jauhosäkin. Toistaiseksi ei ollut tietoa, mihin fp-leikkuri oli osunut. Nuoli löytyi pari metriä linnusta eli se oli irronnut kanan pudotessa latvuksesta. Hyvin toisenlainen tilanne kuin edeltävä ja edellisellä fp-leikkurilla otettu kukko, johon nuoli tunkeutui sulituksiin asti. Uusi nuoli on 30 greiniä edellistä kevyempi, mikä vaikuttaa osansa.
Kana painoi 820 grammaa eli oli kevyenpuoleinen, mutta tuommoinen kahden ison pyyn kokoinen syötävä kumminkin. Fp-leikkuri oli osunut lähes keskelle kanaa sivusuunnassa ja alas pystysuunnassa. Nuoli oli lävistänyt rintalihaksen ja iskeytynyt sitten rintalastan pystysuoraan harjanteeseen, luovuttaen kaiken liike-energiansa kanan sydänalaan. Isku oli tappava, vaikka läpäisy oli vähäinen.
Kun hyvin treenattu ammunta hyvin tuunatuilla kamoilla kulkee, on homma sitä, että keskitytään pisteeseen ja annetaan suorituksen edetä melkein itsestään. Ei siinä asetella jalkoja eikä varmistella nuolen linjaa. Kun vaistoammunta alkaa tökkiä, on kuitenkin ihan paikallaan purkaa ampumasuoritus osiinsa ja käydä ne puolitietoisesti läpi. Tälläkin kertaa se ratkaisi saaliin saamisen, ja taisi nostaa meikäläisen pysyvämminkin takaisin ottomiesten riveihin.
