Jahtikauden pääosan päätyttyä mutta pienpetokauden jatkuessa laitoin haaskan pystyyn, pahasti myöhässä toki. Roudasin talven saaliiden löyhkääviksi edistyneet perkeet metsärinteeseen, passi niistä ylärinteeseen pienten kuusien lomaan.
Annoin haaskan asettua useamman päivän ennen passiin menoa, jotta paikalliset pedot ehtisivät tutustua siihen ja rohkaistua. Ei ollut aikaa vartoa viikkokaupalla, kuten hyvä olisi ollut.
Passauksen alettua opin, että näin kevätpuolella kettu ei ole liikkeellä ennen kuin puolen yön jälkeen, kontrastina loppusyksyn auringonlaskun jälkeisiin kulkuihin. Supikoirista ei vähän yllättäen tullut mitään havaintoa, vaikka lumet on lähteneet näiltä main jo aikaa sitten.
Olin valinnut ampuma-alan siten, että talvenhaalistama karike loi kontrastia ampumasuuntaan, pimeästä kuusilokosestani katsellen. Keskiyön jälkeen metsän puolella lumen puuttuessa näkyvyys riitti silti juuri ja juuri haaskalle tulevien petojen ampumiseen.
Toiseksi viimeisenä iltana tuli tämän pyristyksen paras tilanne. Kettu jolkotteli alarinteessä 40 metrissä vasempaan ja taittoi sitten meikäläisen sijaa kohti, jos kuitenkin sivuun siitä. Varmistelin otetta jousesta ja jänteestä sydän pamppaillen ja adrenaliinit korvissa. Rapse kuitenkin loppui, eikä haaskan äärelle poikettu.
Ehkä 10 minuuttia ketun mentyä sen kulkusuunnasta, noin 100 metrin päästä, tiheän metsäkukkulan rinteiltä, alkoi kuulua korkean käheää haukahtelua Räh! Räeh! Räh! Räh! Ääni kaikui yössä minuuttikaupalla, metsärinnettä kiertäen. Ketulla oli siis pipari mielessä, eikä silloin murkinalle tulla.