Alkaa olla perin vastenmielistä jatkaa hinkutusta, mutta ehkä se on tarpeen.
Olisinko ampunut paluun jälkeisiä maastokisojani kasvikuitujänteillä, jos muovijänteet kelpaisivat ongelmitta?
Kulttuurin ulkopuolelta asioita tarkasteleva essentialisti ei näe keinokuitujänteissä mitään primitiivistä. Kulttuurilähtöinen ampuja kokee asian vähän monisyisemmin.
Tuontimateriaaleista tehdyt keinojänteet ovat olleet jousta käyttävien alkuperäiskansojen käytössä viimeiset 100 vuotta niin Itä-Siperiassa, Kanadan metsissä kuin Kenian savanneillakin. Pragmaattiset primitiivijousiammunnan esikuvat ovat todenneet, että herkkä, hankala ja kriittinen osa kalustoa voidaan kattaa korvikkeilla tilanteen mukaan.
Sama pragmaattinen, primitiivikelpoinen peruste toi aikoinaan keinokuidut harrastaja-ampujien primitiivijousiin. Kun itse löysin primitiivijousiyhteisön 1990-luvun alkupuolella, Suomessa oli tehty jo satojen ihmisten toimesta satoja uusprimitiivijousia ja tuhansia primitiivinuolia vuosikymmenien aikana. Dacron vallitsi jännemateriaalina. Kovimmat tekijämiehet virittivät jännekatajansa dacronilla. Noista ajoista on jo kymmeniä vuosia, ja edelleen 99 % puujousiampujista käyttää dacronjänteitä. Ei tällaiselle kahden sukupolven kulttuuriperinteelle voi viitata kintaalla.
On todennäköisesti niin, että helpot, luotettavat ja toimivat dacron-jänteet ovat konkreettisesti edistäneet esimerkiksi nykyajan primitiivijousimetsästystä Suomessa. Metsällä on kuljettu ankarasti kaikenlaisissa oloissa, sen sijaan että olisi metsästetty jahtikelpoisia luonnonkuitujänteiden materiaaleja ja valmistustekniikoita. Kukin käyttää vähäisen aikansa parhaaksi katsomallaan tavalla.
Muovijännekin on jahtikauden jälkeen niin kulunut, että toisinaan on puistattanut ajatus äärimmäisen helposti rispaantuvan pellavajänteen varassa jaagaamisesta. Juuri mikään ei syö miestä niin kuin välinerikosta johtuva riistalaukauksen menettäminen. Dacronjänne ei kasvata jousen heittoa tai paranna sen tarkkuutta tai kaatotehoa, se on pelkästään nopea tehdä ja toimintavarma.
Yksinkertaisuuden ja toimivuuden primi-ihanteesta katsoen viilukimpuista kasatut, puoliksi epoksiset nuolet ja jouset ovat käsittämätön ilmiö: tehdään asia monimutkaisemmin, samalla kun todistellaan, että ei tästä ole edes mitään hyötyä. Samalla tavalla kulttuuri-ihanteesta katsoen on järjetöntä, että lasikuitutyypin puujousesta tulee kosheria sillä, että siihen pannaan pellavajänne. Jousen keinokuitujänne voidaan vaihtaa milloin tahansa hienompaan luonnonkuitujänteeseen. Kaarien ja varsien muinais-mahdotonta viiluisuutta ei voi häivyttää, se käy luihin ja ytimiin.
Materiaali-essentialisti ei varmaankaan tunnusta ulkonäköasioita, mutta kulttuurilähtöiselle ampujalle nekin ovat keskeisiä. Keinokuitujänteellä varustettu jousi ei eroa ulkoisesti luonnonkuitujänteellä varustetusta jousesta, toisin kuin lasikuitutyypin puujousi tai lasikuitujousi eroaa primitiivijousesta tai vanerinuoli eroaa puunuolesta. Keinokuitujänteet eivät siten pilaa tunnelmaa, mutta luonnonkuitujänteet parantavat sitä.
Tuomo vetoaa tietämättömyyteen, jälleen kerran. Tehdään post-muovisia kamoja, kun ei tiedetä, eikä kukaan ole kertonut. Anomus ei mene läpi henkilöltä, jolla on pari metriä jousihistoriaa sivuavaa kirjallisuutta hyllyssään. “Täsmällinen määritelmä” kuulostaa primitiivin korvaan oudolta äänihilppeeltä, sanoja lie.
Aikaan ennen tuomoja ja jerejä primitiivijousiammunnan pariin hakeutui omalla painollaan alasta kiinnostuneita ihmisiä, jotka tuntuivat oppivan tavoille ihan osmoosin voimalla. Julkilausumattomat tavoitteet olivat yhteisiä: tehdään primitiivijousia ja nuolia ja käytetään niitä. Tiedot alkuperäisistä jousista, nuolista ja jousenkäytöstä ovat tekemisen perusta. Mitä lähemmäs päästään alkuperäisiä esineitä, sen lähempänä ollaan täyttymystä. Tekijän oma leima näkyy silti kaikissa kamoissa, ja sekin on tavoite.
Moni aloitti kurssijousella, vannesahaamalla saarnilankusta pyramidiaihion. Seuraavat jouset olivat sitten raakanahkakahvaisia jännekatajia ja jalavanvesoista vuoltuja lonkkareita. Nuolivarsien höylintä, sulkien repiminen sulituksiksi, kärkien kotivalmistus seurasivat luonnostaan. Tällaista tuomojeremäistä de-evoluutiota, jossa lähdetään puusta ja tehdään siitä enemmän ja enemmän lasikuidun mukaista, ei ollut missään.
Ihanteissa on maailmojen ero.