Viimeisen viikon aikana olen taas päässyt tavoitteeseeni, eli siihen että ruokin itseni puujousella. Harva asia tässä maailmassa tuntuu yhtä hyvältä, omalla henkilökohtaisella taipaleellani.
Eilen illalla hämärän edetessä olin taas kiertelemässä maastoja, kuten edeltävänäkin. Yöpymäpuut olivat tyhjentyneet täysin viimeisimmän kanalaakini myötä, vaikka kairasin kellon tikittäessä mantuja tehokkaammin kuin koskaan aikaisemmin, ja peltokanoja oli vielä hyvinkin jäljellä. Fasaanit olivat alkaneet vältellä mäntyjä, koska olivat tajunneet, että se käy terveyden päälle.
Olin käynyt mestat läpi tuloksetta. Jäljellä oli rinteessä oleva tuomitiheikön pätkä, jossa fasaaneita puljasi toisinaan päiväsaikaan mutta yövytty ei oltu tietääkseni koskaan. Kuljin rinteen tyvellä menevää kinttupolkua ja skannasin katseellani vitakkoa. Se oli pirun tiheää ja lumella kuorrutettua, siinä mitään…yhtäkkiä katseeni tarttui tummaan möykkyyn yhden matalan, käsivarrenpaksuisen tuomen vinkkelilatvassa. Ei jumalauta: kukkohan se siinä, vain kahden metrin korkeudella! Lintua ei ollut voinut nähdä yhtään aikaisemmin, tiheikkö blokkasi. Matkaa lintuun oli vain kolmisen metriä, se luotti tuomipanssarin voimaan paikanvalinnallaan.
Jänteellä oli yksi viimeisistä leikkureistani. Haaranuolet ja bluntit olivat kadonneet maastoon viime päivien metsästyksen yhteydessä. Vaaksan paksuinen, läpipehmeä lumi söi piilejä vittumaisella taajuudella ja puunlatvat ottivat myös omansa.
Vedin ja laukaisin. Jätin vedon tarkoituksella lyhyeksi, jotta nuoli ei roiskahtaisi paradoksirimpuilussaan ja jännitevirheissään himpun verran ohi tai huonoon paikkaan, äärilyhyeltä matkalta. Tiesin, että leikkuri menisi läpi siitä huolimatta, mutta huonoon osumaan ei mikään auttaisi.
Kuului vaimea poksahdus. Kukko putosi tuomestaan hankeen. Se ei liikahtanutkaan. Latasin uuden leikkurin jänteelle ja ammuin kukkoa kohti varmistusta. Pyyhkäisevä osuma ei saanut mitään reaktiota aikaan. Tiheikkö oli niin sakea, että sen lomaan ei ihminen oikein mahtuisi. Kukkoon oli kuitenkin näköyhteys, joten päätin odottaa vitosen, jotta kukko ehtii varmasti delata. Kun tiimaa oli kulunut tapahtumitta, pujottelin itseni rinteeseen yläkautta kontortionistin tavoin ja poimin kukon lumesta reppuun.
Leikkuri oli puhaltanut vitaalialueen keskeltä läpi, iskenyt molemmat siivet hajalle. Nuolen jättämästä reiästä tursusi luunkappaleita. Koskaan aikaisemmin ei riistaeläin ollut kuollut leikkuriosumastani näin välittömästi, jos pää halki ammuttua fasaanikanaa ei lasketa, ja se on erikoistapaus.
Kyse ei ole pelkästään osumapaikasta, sillä sydämestä läpi ammuttu eläinkin taistelee niin kauan kuin verenkierrossa on happea ja ehtii mennä hyvän matkaa. Jälleen kerran osoittautui, että on valtava etu päästä ampumaan rentoa eläintä, jolla ei vielä ole adrenaliinit veressä ja hermosto viritettynä räjähtävään kaikki tai ei mitään-pakoon. Tappamisesta tulee ensin mainitussa tapauksessa suorastaan sisäsiistiä touhua.
Kotona punnitsin tapani mukaan linnun kokonaisena. 1370 grammaa, eli järeää kukkokaliiperia. Nuoli oli tosiaan tehnyt linnusta instant-siivettömän, mennyt rintakehästä läpi ja leikannut maksan irti sydämestä (lintujen hassua fysiologiaa). Rintaontelossa oli kosolti verta. Tapahtumapaikalle ei ollut pudonnut pisaraakaan.
Maaliskuussa syödään sitten jousifasaania moneen otteeseen. Se on mahtava juttu se!
Seuraavana päivänä toisaalla otettu kaatokuva: